Tähdellistä

Tervepä terve. Toimituksen koillistyömaan viikkonaulat jaetaan tässä seuraavaksi.
***
Huonoksi on mennyt, mitä viihteen löytämiseen tulee.

Selitän. Tuossa naapurissa puretaan lukiota. Tavaksi on tullut ottaa paikalta kuvia, vaikka käyttöä ei olisikaan; tuleepa dokumentoitua.

Perinteisestihän on rakennus- tai purkutyömaiden aidan takana ollut ikämiesten ja miksei –naistenkin rivi. Mutta missä yleisö nyt, se tässä jäi mietityttämään. Laadukas purkutyömaa vastaa hyvinkin keskiverron komediasarjan toista uusintakierrosta.

Ja kun nyt innostutte aidan taakse, muistetaan oikea käyttäytyminen. Aidalla tulee seistä rivissä, kädet selän takana ja pieni, keinuva liike päkiöillä edestakaisin on suotavaa. Samoin omien työmaiden muistelu ja meneillään olevan suorituksen arviointi.

En ole kuullut, että aplodeja olisi montun laidalla annettu, mutta oikein notkea kaivinkoneen käyttely on niin mielenkiintoista seurattavaa, että antaa läpsyttää vaan.
***
Työmaalla lyyti kirjoittaa ja kieleen liittyen kirjoittamisesta on puhuttu viime aikoina. Kieli kiinnostaa muutenkin kuin keittiössä, missä kyseessä yleensä on naudan kieli. Loppusoinnuista on nykyään sen verran pulaa, että toisesta klassikosta, riimihärästä, ei uskalla puhua.

Ylen sivuilta otti silmään analyysi ihmisten kirjoitusvalmiuksista: jutun mukaan epäselvyyttä on esimerkiksi isojen kirjainten käytössä tai kappalejaossa ja tämähän on vasta perustekniikkaa. Sehän ei vielä ole varsinaista kirjoitustaitoa, että osaa raapustaa ostoslistan, Suomi-rappia tai Tähdellistä-palstaa.

Lisäksi luin opettajasta, joka pisti oppilaansa tekemään muistiinpanot käsin ja oppimistulosten koettiin parantuneen. Tieteellinen tutkimus tämä ei ollut, mutta tekisipä mieli hihkaista, että jäljillä ollaan.

Selitän. Tässä työssähän teen muistiinpanoja, yleensä kynällä lehtiöön. Nauhuri on käytössä harvoin ja kökkö. Lisäksi on niin, että jos ei kynällä ole raapustanut edes apusanoja paperille, ei nauhalle menneestä jutustelusta useinkaan muista paljoa.
Vaan kun lehtiöön kirjoittaa vaikka vain olennaiset, painuu mieleen kokonaisuus ja se kuuluisa jutun juoni paljon paremmin kuin jos muistiinpanonsa tekisi nauhurilla tai edes tietokoneella ja tätä ei toistaiseksi ole kumonnut mikään.

Ehkä ilmiö on sukua suunnistamiselle. Navigaattorin kanssa ajeleminenhan on kuolettavan tympeää: laite kertoo, mistä on käännyttävä, mutta parin mutkan jälkeen sitä on tippunut kelkasta eikä tiedä edes mihin ilmansuuntaan on menossa. Jos reittinsä todella suunnittelee, on mahdollisuudet tietää itsekin, minne on matkalla. Napeista ja katkaisijoista on luovuttu kosketusnäyttöjen hyväksi, mutta ei pieni nupinkäyttö edelleenkään pahasta ole.

Toisaalta kieli kai kehittyy. Suomen Kuvalehdessä kirjailija-opettaja Tommi Kinnunen huolestui siitä, että esimerkiksi sanojen ”kuulas” tai ”anorakki” merkitys on joskus oppilaille hämärä.

Vaan ei sillä. Jouluna kuultiin eräidenkin nuorempien ”unboxaavan” lahjoja ja joku vanhempi tiedusteli varmasti, että mitä.

Metkaa on tämäkin. Sukupolvilla on yhteinen kieli, mutta siinä eri sanat.
***
Heip.

Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Tervepä terve. Toimituksen koillisaition viikkoesirippu revitään auki tässä seuraavaksi.
***
On nimittäin niin, että tässä löytää itsestään uusia puolia kuten puoliahkeran teatterikävijän.  Jos uudenvuodenaatto lasketaan mukaan, kertyy jo tammi-helmikuulle kolme käyntiä.

Tämän lajin harrastaminen näillä main on helponlaista, jos vapaus mennä muuten järjestyy. Vuoden viimeinen ilta kului Salon teatterissa ja kehut siitä ovat peremmällä.  Huomenna tie vie Turun kaupunginteatteriin ja helmikuussa Helsingin.  Jo rantaradan mitalle mahtuu paljon tämän sortin osaamista ja korpimaille mielivät voivat jatkaa menoa pääradan varren kohteissa.  

Yhtä kaikki on mieleen tullut, että kunnia sille kenelle kunnia kuuluu.  Teatterin historia usein on näyttelijöiden ja ohjaajien historiaa, mutta hölmömmällekään ei voi jäädä epäselväksi muun työryhmän merkitys.  Salon kaksi teatteria ovat tästä malliesimerkki jo siinä, että verraten pienistä näyttämöistä ja resursseista otetaan irti vähintään kaikki.  Katsojana mieleen tulee, että pienissä puitteissa teatterinteko on samalla ongelmanratkaisua  ja sitä suurempi on riemu siitä, kun taas on saatu aikaan jotain uutta yleisön iloksi.  Salossa jopa niin hyvin, että tekemistä alkaa verrata isompiin ammattiteattereihin, vaikka tietysti eronsa on:  isojen talojen lavoilla on jos ja mitä liikkuvaa ja lavan alla töissä varmaan enemmän väkeä kuin Salossa mahtuu katsomoon.  

Yhtä kaikki perusasioiden pitää olla kunnossa: Turussa tuli taannoin käytyä farssia katsomassa, ja puitteista huolimatta möngässä on sekin, jos oven päältä ei tipu taulu päähenkilön päähän juuri oikealla sekunnin puolikkaalla.   

Viiden tuopin hinnalla voi ostaa joskus muutakin kuten esimerkiksi teatterilipun.

***
Mieli on askaroinut esillepanon parissa muuten.  Tunnustettakoon, että meillä on kirjahyllyssä sellainen miestenlehti.  Ei artikkelien vuoksi kuten muilla, vaan muistoesineenä: lehti on Ameriikasta ja kesäkuulta 1979 ja saatu synttärilahjaksi, syntymäpäiväni kun on juuri kyseisen lehden ilmestymisen aikaan. 

Takavuosina miestenlehtikulttuuri eli ja kotimaistakin tuotantoa oli.  Monet ne elokuvat ja muut, joissa on kuvattu jonkun lukevan tällaista julkaisua niin, että lukija kääntää lehden pystyasentoon; näissähän oli keskiaukeamalle poikittain painettuna kuva, jonka katsominen edellytti lehden kääntämistä.  Nyt lehdet ovat katoavaa kansanperinnettä eikä keskiaukeamakuvia enää muisteta; käykö kohta kenellekään selväksi, mistä on kyse, jos roolihahmo lavalla tai valkokankaalla kääntää lehden pystyyn. 

Toisaalta tosielämä lähestyy elokuvia, missä perinteisesti autoilukohtauksissa on kojetaulusta muka tuleva valonkajo valaissut etupenkkiläisten kasvoja. Liioitellusti tietysti, harvemmassa autossa naamaa valaisevia mittareita on.  

Toisaalta meillä on tämä puhelindystopia, missä laite kaivetaan esille heti, kun jotain asiaa joudutaan odottamaan yli kaksi sekuntia: nykyajan taikalyhtyä räpläävät etupenkillä niin kuski kuin matkustajakin – ja se jo valaiseekin naamat kuin elokuvissa konsanaan.  Hiphei. 

Ja sama loiste tietysti kertoo nykyään siitäkin, jos katsannossa on jotain sellaista, mitä takavuosina ostettiin kioskien ylähyllyiltä. 
***
Heip. 

Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Tervepä terve.  Toimituksen koilliskinkun viikkoluut kalutaan tässä seuraavaksi.
***
Sitähän se nyt on, että pitäisi keriä kasaan johtopäätös menneestä vuosikymmenestä ja luvata jotain seuraavalle.   

Hyvään alkuun pääsee jo sillä, että yrittää olla tekemättä vasiten pahoja ja miettiä sanomisiaan jopa sosiaalisessa mediassa. Jos siinä sivussa vielä yrittää ymmärtää muita ja olla hyödyksi toisille, niin jo on.

Toisten asemaan asettumisessa ja samanveroisuuden oivaltamisessa meitä auttaa eläinkunta.   Jutun mallikappale löytyy tätä luettaessa todennäköisesti sohvalta ja hänet tunnetaan talouden kahdesta kissasta toisena. Se vähemmän paksu lienee makuuhuoneen lipaston päällä.

 Monestihan ajatellaan esimerkiksi, että kissoissa ja koirissa on isot erot, mutta kokemus on osoittanut,  että yhteistä on paljon.  Tunnetaan esimerkiksi käsite palveluskoira, ja meillä myös palveluskissa. Ei nimittäin ole palvelusta, jota nelijalkaisten eteen ei talossamme tehtäisi. Punaisen maton kudottaminen on suunnitteilla.

Nykymaailmassahan on tärkeää oikean tiedon löytäminen ja kissat opettavat eroon uskomuksista.  Vanhastaanhan on arveltu, että uuninpankolla viihtyvät kissat ja aikamiespojat. Meillä ei ole pankkoa eikä poikaa, mutta jos olisi, kissa löytyisi pankon sijaan kenkälaatikosta tai kauppakassista. Tämän osoittaa laaja tutkimus eri kaupparyhmien paperipusseilla, joten se siitä. 

Yhtä lailla oma logiikka ei ole sama kuin toisen.  Perinteisesti ajatellaan, että koira tulee ovelle isäntäväkeään vastaan, olipa eron hetki kestänyt minuutin tai puoli päivää.   Niin kissakin; roskapussin vieminen ulos vertautuu vuosien merillä oloon ja palveluskunta saa eteisessä tunteikkaan vastaanoton. Toisaalta toistakymmentuntisen työpäivän jälkeen kotiin saapuvaa yksityiskokkia ei välttämättä tervehdi kuin nukkumisen pihinä makuuhuoneesta. Logiikka siinäkin, eri vain kuin muilla.

Ja sitten ohjelmapuoli.  Koiran ilo voi olla arkinen lenkki, ja yhtä lailla löytyy arjesta kissain ilopuoli. 

Kävi nimittäin niin, että piti renssata kylpyhuoneen pesualtaan hajulukko.  Sen vielä hyväksyy, että putken kiinnitysruuvi tippuu kaksi kertaa pyttyyn ja että  naamalle roiskahtaa, että kaikesta huolimatta likavettä pujuineen on pitkin lattiaa ja että lyhyet kalsarit ovat ainoa oikea työasu, joskin altaan alla voimistellessa paljastuu katsojille suunnilleen sama  kuin ilmankin. 

Mutta se oli jo siinä paikkeilla, että aiemmin mainittu paksumpi pysäköi itsensä työmaan laitamille, seurasi ihastuneena likaveden virtaa lattiakaivoon ja hymyili siinä vaiheessa, kun se ruuvi putosi toisen kerran ja taas piti työntää koura pytyn uumeniin.

Ei sillä, ettei tällaisesta olisi iloa muillekin; oven takana voi loppuperhe leikkisästi arvuutella lätinästä, mylväisyistä ja ähkeestä, onko kylppäriin perustettu turkkilainen kylpylälaitos, ilotalo vai virtahepojen pesupiste. Äänikuva täsmää kaikkiin kolmeen.

"Tee työtä ja rakasta" oli Tove Janssonin elämäkerran nimi.   
Tee kotityötä ja saat aikaan hupia koko perheelle, kuuluu koko totuus.
***
Heip.
Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Tervepä terve. Toimituksen koilliskontin viikkopaketit availlaan tässä seuraavaksi.
***
Varmaan liittyy tähän työhön, että tiedonkulku kiinnostaa.

Viime aikoina iso osa kotimaan uutisotsikoista on koskenut hallituksen hankaluuksia ja sen edellisenkin.
Paljon on puhuttu myös tiedosta: joku vuoti sotkun sakenemiseksi WhatsApp-viestejä julkisuuteen ja joku jotain muuta. Kolmas puhui ristiin ja monenlaista viestiä sinkoili.

No, lukuun osui hiljan mainion Mirkka Lappalaisen kirja Susimessu, jossa kerrataan elävästi ja hauskastikin 1590-lukua Ruotsissa, Suomessa ja vähän Puolassakin. Nuijasotaa, Vaasan poikain kinastelua ja muuta riittää ja paikat ovat tuttuja; Turussa melskataan ja välillä käydään tyhjentämässä Arvid Stålarmin kartano Tenholassa.

Paljon kirjassa kulkee myös tietoa; kirjeitä ja julistuksia ja muuta liikkuu Itämeren rannalta toiselle. Nykylukijan vaan pitää tämän tästä muistuttaa itseään, että tällä sivulla matkaan annettu viesti tavoittaa vastaanottajansa naapurimaassa ehkä vasta viikkojen päästä eli seuraavassa luvussa. Postinkulusta irvailijat voisivat saada tästä aihetta kaskuiluun, mutta jotain pitää pistää tieverkonkin piikkiin: aikansa maantiet olivat luokkaa nykyinen kärrypolku tai Skoilantie.

Tämä se vaan pisti miettimään, että tuolloin on tarvittu pitkää pinnaa nahistelussakin, kun silkkaan uhkauksen perillemenoon menee päiviä.

Noin muuten hauskasti nykyaika ja vanha paiskaavat kättä. Viime viikko vei Perniön kirkkoon ja koululaisten joulupolulle ja samassa tuli taas ihailtua kirkkolaivaa, joka palasi joitain vuosia sitten oikealle paikalleen kirkkoon. Laiva satummoisin on 1590-luvulta eli samoilta päivin, joista on tullut muuten lueskeltua.

Näin se aukeaa ikkuna vuosisatojen välillä. Tosin sen verran tunkkaisia hemmoja oli kirjassa ja tämänkin päivän maailmanpolitiikassa, että varsinaisesta tuuletusikkunasta ei voi puhua.
***
Tiedonkulku koskee myös tulevaa tiistaita. Koilliskulmasta singahdetaan pukkihommiin jo ties miten monetta kertaa. Siinä tarvitaan kolmea peetä: partaa, pönäkkyyttä ja paikallistuntemusta. Kaksi edellistä on helppo järjestää, lisäksi tarvitaan pieni karttaharjoitus, että kierros menee loogisesti.

Ja tietoa tarvitaan siihen, että opettelee kohteissa odottavien lasten nimet ja vähän muutakin ulkoa jo ajoissa.

Lenkistä vielä sen verran, että tähtien mukaan suunnistaminen ei oikein käy, joskin olen ymmärtänyt että takavuosina saattoi kierroksella tulla tarjolle sen verran monta glögimukia, että loppumatkasta tähtiä näkyi omasta takaa.
Vanhaan aikaanhan ilmoituksissa usein markkinoitiin raitista ja autoilevaa joulupukkia, mutta ihan aina samalla kertaa ei kai  saatu molempia.
***
Hyvää joulua ja heip.

Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

 

Tervepä terve. Toimituksen koillisuoman viikkotulvaa torjutaan tässä seuraavaksi. 
***
Järkevyys on kurssissa, ainakin näennäinen sellainen. Eikä siinä mitään: lähtökohtaisesti on kai hyvästä olla jämpti ja järki päässä, joskin yhden järkevä voi jo olla toiselle huuhaata.

Järkevyyden arvostus näkyy jo siinä, miten meille tavaraa monesti markkinoidaan: alhaisella kilohinnalla, järkihankintoina tai viisaan valintana.

Joskus tämä saa metkoja ilmenemismuotoja: tiettävästi esimerkiksi kirjakaupassa on kuultu jonkun tokaisevan, että näin ohuesta kirjasta hän ei näin paljoa maksa.  Ilmeisesti juuri järkevyyden nimissä rahalle halutaan monesti vastinetta vain määrän muodossa ja silloin on turha yrittää perustella vaikka Michelin-ateriaa, merkkilaukkua tai ohuen kirjan hintaa.

Yhdessä paikassa tulee logiikkaan särö, nimittäin kulttuuritapahtumissa.

Selitän.  Torstai-ilta vei kuin vahingossa Hectorin konserttiin, joka oli oiva: läpituttujen renkutusten oheen oli arkistoista kaivettu esiin muuta mielenkiintoista.  Mutta ei tilaisuutta, jossa ei kaksi bussillista hätähousuja nousisi paikoiltaan jo kolmanneksi viimeisen kappaleen aikana. Juuri, kun on itse tunnelmassa ja hyvä ettei tippa linssissä ja loppuhuipennus alkamassa, on pakko nousta paikaltaan, että joku pääsee ohi ja ulos hallista välttääkseen kolme minuuttia narikkajonossa.  

Joten selittäkäähän järkevät tämä: joka laulun kuulemisesta on lipputiskillä maksettu, mutta nyt sitten vastineella ei olekaan väliä, kunhan ei omaa aikaa tärväydy suotta jonottamiseen.  

Lähtökohtaisestihan konserttiin tuleminen joka tapauksessa on sitä paitsi epäjärkevää, kun samat kappaleet kuulisi levyltä kotonakin, mutta oltaisiinpa nyt sitten loppuun asti järkeviä oikein epäjärkevässä paikassa, eikö. 

Turhaa lienee mainita, että joukkopako kesken esityksen on epäkohteliasta. 

Parasta tai pahinta tietysti on, että ei se raha mitään.  Kuten mainittua, konsertti tuli ohjelmaan yllättäen; käyttöön tarjoutuivat ilmaiset liput samana päivänä.  Aiemmin päivällä olo oli nuhakuumeinen ja ajatus sellainen, että jospa vain pääsisi pitkälleen.  Mutta ei: kun maksutta pääsee, niin paikalle mennään vaikka dopingin voimalla.  Kunhan vaan ei menetä sellaista etua, jota ei ole koskaan edes lunastanut.  

Kyllä tässä ämpärinjonottajalahkoa ollaan, ei voi mitään.

***
Niin se on maassa uusi hallituskin ja monella keskeisellä ministerinpaikalla istuu meikäläistä nuorempi naisihminen.  Hyvä niin, jos freesiä haluttiin ja miksipä ei haluta. 

Vaan ei vähä mitään. Monesta torpasta on lähtenyt sosiaaliseen mediaan ja kommenttikenttiin aiheesta paha poru, ei politiikasta niinkään mutta ihan vaan valittujen iän ja sukupuolen vuoksi.  On ilmennyt jopa suoranaista tytöttelyä. 

Luulin, että tontut tähän aikaan hiippailevat vain pirttien ulkopuolella, mutta jokunen näkyy jääneen näppäimistönkin ääreen.
*** 
Heip.
Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Alakategoriat

K-Supermarket

ksupernetti1

Lue uusin lehti (Lehtiluukku)

133096

Mainoksia

 

Eteläisen Salon paikallislehti


Kiinnostaisiko oma mainoksesi tässä?
Ota yhteyttä!

Vastuullista journalismia

Kirjoittajavieras

Uusin lukijan kuva

  • Tämän talven lumet
  • Kuvaus: Talvi on lauha, mutta sen verran ehti lumi käydä maassa, että Markku Varjus ottaa kuvan.

Perniönseudun Lehti Oy | Lupajantie 1 | 25500 Perniö | (02) 735 2300 ilmoitukset ja tilaukset | (02) 735 2301, (02) 735 2302 toimitus | fax. (02) 735 2284

Tämä julkaisu on suojattu tekijänoikeuslailla. Tekijänoikeuslain nojalla kopiointi muuhun kuin yksityiseen käyttöön edellyttää oikeudenhaltijan luvan.
Tekijänoikeusjärjestö Kopiosto myöntää julkaisujen valokopiointiin ja skannaamiseen lupia oppilaitoksille, yrityksille ja muille yhteisöille.
Tarkista onko organisaatiollanne voimassaoleva kopiointilupa. Lisätietoja luvista ja niiden sisällöstä antaa Kopiosto ry www.kopiosto.fi.

Sivuston toteutus: Arttu Arojoki

rss20