Tähdellistä

Tervepä terve. Toimituksen koillismatkatoimiston viikkoreissut myydään tässä seuraavaksi.
***
Ilmeisesti ensi viikko tietää sitä, että moni karistaa hiihtoloman kunniaksi kotipitäjän tomut hetkeksi jaloistaan.

Koilliskulmassa harvemmin on talvilomaa ja passikin vanheni jo vuosia sitten, vaan ei vähä mitään. Lähimatkailun sanansaattajana toimimista voi jatkaa ja lähimatkailussa parasta on se, että kohteen voi valita vaikka miten päättömästi.

Esimerkki löytyy parin viikon takaa lauantailta. Loppuperhe lähti jo aamusta omiin yönylirientoihinsa ja käytettävänä oli viikonloppu sitä kuuluisaa omaa aikaa.

Jotenkin mieleen oli jäänyt armeija-ajalta Pyhärannan Reila. Siellä pidettiin leiri, ja muistissa oli rantakaistale, palelu merivalvontatornissa ja se, että konekivääriammunta ei ollut oma laji.

Vähällä selvisi, että Reilan alueelta on armeija lähtenyt, paikan omistaa Metsähallitus ja sikäläisen kyläyhdistyksen toimesta on rakennettu retkeilyyn liittyvää tarpeellista kuten luontopolkuja, huusseja ja muuta.
Siispä isolle kissalle ruokaa ja nokka kohti Vakka-Suomea. Turhaa ajelua pitäisi vältellä, mutta tuommoisten juuri koskaan käymättömien seutujen luotaaminen virittää tiettyyn lomaoloon, vaikka varsinaista päämäärääkään ei olisi.

Tällä kerralla sitä paitsi oli. Jotain sitä muistaa 21 vuoden takaa oikein: pikkutie retkipaikkaan tosiaan kääntyi kyläkaupan kohdalta. Ellen väärin muista, armeijan kuljetus pysähtyi leirille mennessä kaupalla ja salmiakkivarastot sai täydennettyä. Nyt kauppa on historiaa.

Kohta vastaan tuli muutama puinen rakennus rantaan johtavan tien varrella. Muistikuva oli, että armeijalla oli jokin talo, missä silloinen viestiporukkamme päivysti. Olisiko se tämä tässä tien vieressä. Ja oliko siinä silloin tuommoinen pitkä rakennus pihapiirissä. Ei kun auto parkkiin tyhjillään olevien rakennusten väliin ja kuikuilemaan. Vähä kerrassaan muistikuvat joko alkoivat vahvistua tai sitten tapahtui valemuistonakin tunnettu ilmiö: kun itselleen oikein uskottelee, muistaa jossain olleensa vaikka ei olisikaan. Kohta sitä oli jo ihan varma, että joo-o, täällä sitä tuli silloin muutama yö nukuttua.

Yhtä kaikki tärkein eli ranta on hieno: Selkämeren rannalla ison veden tuntu on erilainen kuin sisäsaaristossa. Rantoja pitkin pääsee kävelemään useamman kilometrin tai lyhyemmän välin. Tällä kerralla railakas tuuli piti huolta siitä, että valittua tuli se lyhyempi.

Toisaalta kyse ehkä oli pukeutumisesta: talvitakki ja pitkät kalsarit eivät viimaa torjuneet, mutta lainelautailuporukka mietti merelle lähtemistä rannassa eikä se sakki varsinaisesti kerrospukeudu harrastaessaan.

Paluumatkalla eri reitillä sopi ihmetellä rakennuskantaa ja vanhoja kyliä.

Kansalaisvelvollisuuden lisäksi ituja retkeilyyn voi hakea vaikka lukemisesta, mikä kannattaa aina. Wallanderien Ystad on vielä käymättä, lähinnä listalla on Tommi Kinnusen Pintti -romaanin tapahtumapaikka eli Nuutajärvi. Sitä tässä nyt ei kuitenkaan haeta, että ensin luetaan dekkareita ja sitten päädytään tutustumaan vankeinhoitolaitoksen tiloihin sisältäkäsin.

Kinnusen väärintulkintaa ja ajantuhlaamista olisi sekin, että koko loma menee pintti nenän alla.
***
Heip.
Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Tervepä terve. Toimituksen koillisen muisto-osaston äärellä hiljennytään nyt.
***
Alkavat olla vähissä tomerat sanojat. Harvemmin julkisuuden henkilöiden menehtymiset omia kielenkantoja kirvoittavat, mutta viikko sitten kuolleen Jörn Donnerin lähtö kosketti kovasti.

Ei sillä, että 86-vuotiaan ihmisen kuolema yllättäisi, mutta se jotenkin aina olemassa olleiden rivi on jälleen harvempi.

Hesari omisti muistokirjoituksille kaksi aukeamaa, eikä ihme: jo pelkkä Donnerin tekemisten lista vie toista palstaa ylhäältä alas. Elokuvia parikymmentä, kirjoja yli 60. Kohtalaisen pitkä poliittinen ura Suomessa ja ulkomailla, pitkä hyllyllinen palkintoja. Valtaosan elämästään Donner oli muuten myös yrittäjä.

Totta kai on koko joukko ihmisiä, joille Donnerin tapauksessa jo syntyperä ja äidinkieli närästävät, mutta ei kannattaisi mennä siihen lankaan kuitenkaan.

Kuolinuutisen tultua piti kaivaa pitkästä aikaa varastoista esiin Esa Saarisen Donnerista kirjoittama kirja. Miehet istuivat, oletettavasti sankan tupakansavun keskellä, Donnerin luona keväällä 1987 ja keskustelujen pohjalta syntyi yli 300-sivuinen kirja, missä Donner pohtii tekemisiään ja kohtaamisiaan. Teksti vilisee kansainvälisiä vaikuttajia, mutta ennemminkin toteavasti, mikä kaiken vouhottamisen rinnalla onkin ilahduttavaa.

Tyylikkäimmillään oma ote oli Oscar-gaalan palkintojenjaossa, missä Donner oli oma etukumarassa murahteleva itsensä sielläkin.

Lähtökohtien perusteella väheksyminen on muuten kohta 60 vuotta vanha ilmiö; jo vuonna 1961 Suomen Kuvalehti kirjoitti Donnerista otsikolla ”Nuori salonkipasifisti” ja tekstissä oltiin sitä mieltä, että varmuus ja riippumattomuus tulevat taustasta, eivät miehestä itsestään.
Yhtä kaikki tietty ulkopuolisuus antoi mahdollisuuden kommentoida purevan osuvasti monenlaisia asioita ja se tässä itseäni päällimmäisenä kiehtoi.

Pitkälle uralle mahtui toki väistämättä epäonnistumisiakin niin liiketoimissa kuin muutakin heikompaa harkintaa ja kenelläpä ei.

Voisipa miestä muistaa vaikka niin, että samalla hävisi yksi hyvä kalaruokamannekiini. Erään haastattelun mukaan Donner vei nykyisen puolisonsa jo melkein ensitapaamisella kotiinsa silakoita syömään, muisti kehua tätä mainiota kalaa muutenkin ja oli mukana myös ammoisessa Merisilakkaprojektissa. Muutama vuosi sitten mies kehaisi Hesarissa sitä, että vielä saa joistain Helsingin ravintoloista paistettuja silakoita.

Donnerin kalakeiton ohje löytyy netistäkin ja verkkoon liittyy sekin, että vapaa-ajanasunnollaan Donner kalasti. Liekö syntyperästä johtuvaa, mutta järven rannalle miestä oli aika mahdoton kuvitella. Eteläistä Saloa tämä viipale miehestä liippaa jo aika läheltä: hänen kalavetensä olivat Bromarvissa.

Ruotsia äidinkielenään puhuvaa, suomalaista kirjailijaa sopii muistella myös tänään, päivää Runebergin päivän jälkeen. Herrat kuuluvat samaan sarjaan.

Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Tervepä terve. Toimituksen koillisbistron viikkorösti käännetään tässä seuraavaksi.
***
Joskus siitä on iloa, että on liikkuvainen työ. Pysyy jyvällä siitä, miten maa makaa tai ainakin syö.

Viime viikolla juttukeikka vei yhteiskouluun ja samalla tarjoutui mahdollisuus lounastaa koulussa.
Yksi ero omaan kouluaikaan taitaa olla siinä, että 90-luvun alussa kasvisvaihtoehdon saivat sitä pyytäneet ja silloinkin kai keittiöstä hakemalla. Ottajia oli tai sitten ei. Nyt lihaton ruoka on kenen vaan otettavissa ja suosio toista luokkaa. Kun omassakin keittiössä lihan määrä on pienentynyt, tätä piti kokeilla.

Toistaiseksi olen törmännyt vain hyvään tai oikein hyvään kouluruokaan. Toisaalta oikein isoja kouluja ei matkalle ole sattunut ja nehän usein nostetaan tikunnokkaan, jos moitteita jaetaan. Kutsua odotellessa.

Viime vierailulla härkäwokin vieressä oli tarjolla herkkusieni-kasviskastiketta, joka menee hyvän kategoriaan: vähän tuli mieleen kanaviillokki ilman kanaa, semminkin kun alle sai kauhoa riisiä. Ei valittamista ja iso mies pysyi annoksella liikkeessä illansuuhun asti.

Takavuosina kasvisvaihtoehto oli turhan usein näkkäriä ja salaattia ja kuuleepa sitä vieläkin jonkun ähkäisevän vanhan vitsin pupunruuasta. Totuus on tarua ihmeellisempää, oivan lihattoman saa verovaroistakin kustannettuna.

***
Perjantaina tie vei kokoukseen isommalle kirkolle ja sen päälle piti syödä. Vatsansa koosta huolestuneelle henkisen työn tekijälle riittää salaattibuffet, jollaisesta syö itsensä tärviölle yhtä lailla kuin palapaististakin, tunnin päästä ei vaan uneta yhtä paljon. 

Siispä linjalle, lautasen itäreunaan tuoretta ja länsilaitaan varsinaisia salaatteja: kurpitsa-feta-pinaatti-yhdistelmä jäi etenkin mieleen. Ja sitten oli kulhollinen ruskeita, rapeita murusia, joita piti ripotella päälle niin marinoituun sipuliin kuin moneen muuhunkin. Loppuseurue tunnisti kohta, mistä on kyse: paahdettuja sirkkojahan ne.

Se syödään mikä on otettu, joten ei kun pöytään ja eroon koskemattomuudesta, mitä hyönteisruokaan tulee.

Ja mikäpä hänessä. Ihan pääruoaksi en arvaa moisia vielä nimetä, mutta höysteenä ja mausteena menivät täydestä: kokemus olisi kuin olisi tummaksi päässyttä jyvänäkkäriä rouskinut menemään.

Tarkkanahan muuten on oltava. Radiossa juteltiin maanantaina Afrikassa viljelmiä piinaavista heinäsirkkaparvista. Raamattunsa lukeneet vitsausniekat voisivat, kas kas, sanoa jotain aiheesta.
Yhtä kaikki Syken asiantuntija ei tohtinut kysyttäessä sanoa varmaksi, olisiko tämän lajin sirkoista syötäväksi; muistutti vaan, että näitä suorasiipisiä on monen monta lajia. Selvittämättä nyt sitten jäi, onko riskinä että vääränlaisen suorasiipisen syömällä päätyy itse suorasääristen porukkaan.
***
Heip.

Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

 

Tervepä terve. Toimituksen koillismainostoimiston viikkopaketti suunnitellaan uusiksi tässä seuraavaksi.
***
Ei kai passaa koskea tuttuun ja turvalliseen.
Päivittäistavaroista on viikolla herättänyt hilpeän määrän meteliä Raisio-yhtymän päätös uusia Elovena-kaurahiutalepaketin ulkoasu. Vaaleatukkainen daami pysyy, mutta jotain elämää suurempaa ellei suorastaan maanpetoksellista moni näki siinä, että naisen asu kuvassa on uusittu.

Möröjä voi nähdä missä haluaa, mutta olkaa nyt sen sauhuamisen kanssa.

Ennemmin kiinnittäisin huomiota epäuskottavuuteen ennen ja nyt. Vanhassa kuvassa peltotyössä oleva nainen on täydessä tällingissä, tukka ojossa ja vaatteet puhtaat ja viimeisen päälle. Todellisuudessa taisi peltotöissä olla vähemmän hyvä vaatekerta ja herkemmässä hiki kuin hymy.
Uudessa paketissa asu on vähän kuin takavuosien lentoemännän virkaleninki ja peltokin hävisi.

Se ei aukea, miksi lentoemo seisoo lyhde seuranaan tyhjyydessä, mutta kerranko sitä. Ellei kyseessä ole lintujenruokintatoimi; voihan sitä olla läheiset välit muihinkin siivekkäisiin kuin lentokoneisiin ja tälle puuhalle pitääkin antaa tuki.

Realistisessa nykykuvassa kädessä olisi lyhteen sijaan puhelin, millä otetaan kuvaa heilimöivästä pellosta ja viereen aihetunnisteiksi jotain maaseudusta ja aidoista asioista. Ehkä se nähdään vielä.

Kaupallinen yritys saa tietysti tehdä sellaiset paketit kuin haluaa. Olisinpa elänyt sen ajan, kun toiseen vilja-klassikkoon eli Koskenkorva-pulloon tuli Tapio Wirkkalan piirtämä tyylikäs viivahässäkkä. Millainen meteli nousi vai oltiinko vaan tyytyväisiä kun tuote pysyy hyllyssä. Sittemminhän ladot palasivat etikettiin.
Ainoa enemmän tietoa kuin tunnetta sisältänyt kannanotto kuvasta on toistaiseksi löytynyt Turun Sanomien mielipidepalstalta, missä huolestuttiin karjalaisen kulttuuriperinnön puolesta: tekstin mukaan kyseessä oli Karjalan evakko, ja puku kertoi nimenomaan näistä juurista.

Joku puuro herättää tunteita muita enemmän. Jokunen vuosi sitten piti kysyä Raisiosta, että minne hävisi pikakaurahiutalepaketti, jossa oli 80-luvulta asti ollut tyttö puurolla. Brändäyksestä ja tuoteperheen yhdenmukaistamisesta oli silloin kyse.

Taitava imagonluojahan tekee ihmeitä; Volvosta on saatu 25 vuoden aikana nuorillekin kelpaava auto, höpötyksestä maksullista viihdettä ja uusavuttomuudesta liiketoimintaa. Odotan vaan, koska kauppoihin tulee vedet, ryynit ja suolat sisältäviä puuronkeittovalmispakkauksia.

Kuuleman mukaan ne ihmiset, joilta puuttuu kunnon ongelmia, harrastavat itsebrändäystä ja konjakkiin venymättömät tilaavat brändinsä ravintolassa laseittain.

Jos jääkaappiin välttämättä pitää saada painokuva kansallispuvusta,niin näkyypä Bulgarian jugurtti –pikareissa vielä olevan perinneasu jostain.
Metkaa on, että maa- tai paikkakuntien pukuja harvemmin näkyy lähiruokatuottajien pakkauksissa. Sietää miettiä sitäkin, monelle on ilmeisen olennaista millaisen tekstiilin saa repiä auki että pääsee hutunkeittoon.
***
Heip.

Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Tervepä terve. Toimituksen koillistyömaan viikkonaulat jaetaan tässä seuraavaksi.
***
Huonoksi on mennyt, mitä viihteen löytämiseen tulee.

Selitän. Tuossa naapurissa puretaan lukiota. Tavaksi on tullut ottaa paikalta kuvia, vaikka käyttöä ei olisikaan; tuleepa dokumentoitua.

Perinteisestihän on rakennus- tai purkutyömaiden aidan takana ollut ikämiesten ja miksei –naistenkin rivi. Mutta missä yleisö nyt, se tässä jäi mietityttämään. Laadukas purkutyömaa vastaa hyvinkin keskiverron komediasarjan toista uusintakierrosta.

Ja kun nyt innostutte aidan taakse, muistetaan oikea käyttäytyminen. Aidalla tulee seistä rivissä, kädet selän takana ja pieni, keinuva liike päkiöillä edestakaisin on suotavaa. Samoin omien työmaiden muistelu ja meneillään olevan suorituksen arviointi.

En ole kuullut, että aplodeja olisi montun laidalla annettu, mutta oikein notkea kaivinkoneen käyttely on niin mielenkiintoista seurattavaa, että antaa läpsyttää vaan.
***
Työmaalla lyyti kirjoittaa ja kieleen liittyen kirjoittamisesta on puhuttu viime aikoina. Kieli kiinnostaa muutenkin kuin keittiössä, missä kyseessä yleensä on naudan kieli. Loppusoinnuista on nykyään sen verran pulaa, että toisesta klassikosta, riimihärästä, ei uskalla puhua.

Ylen sivuilta otti silmään analyysi ihmisten kirjoitusvalmiuksista: jutun mukaan epäselvyyttä on esimerkiksi isojen kirjainten käytössä tai kappalejaossa ja tämähän on vasta perustekniikkaa. Sehän ei vielä ole varsinaista kirjoitustaitoa, että osaa raapustaa ostoslistan, Suomi-rappia tai Tähdellistä-palstaa.

Lisäksi luin opettajasta, joka pisti oppilaansa tekemään muistiinpanot käsin ja oppimistulosten koettiin parantuneen. Tieteellinen tutkimus tämä ei ollut, mutta tekisipä mieli hihkaista, että jäljillä ollaan.

Selitän. Tässä työssähän teen muistiinpanoja, yleensä kynällä lehtiöön. Nauhuri on käytössä harvoin ja kökkö. Lisäksi on niin, että jos ei kynällä ole raapustanut edes apusanoja paperille, ei nauhalle menneestä jutustelusta useinkaan muista paljoa.
Vaan kun lehtiöön kirjoittaa vaikka vain olennaiset, painuu mieleen kokonaisuus ja se kuuluisa jutun juoni paljon paremmin kuin jos muistiinpanonsa tekisi nauhurilla tai edes tietokoneella ja tätä ei toistaiseksi ole kumonnut mikään.

Ehkä ilmiö on sukua suunnistamiselle. Navigaattorin kanssa ajeleminenhan on kuolettavan tympeää: laite kertoo, mistä on käännyttävä, mutta parin mutkan jälkeen sitä on tippunut kelkasta eikä tiedä edes mihin ilmansuuntaan on menossa. Jos reittinsä todella suunnittelee, on mahdollisuudet tietää itsekin, minne on matkalla. Napeista ja katkaisijoista on luovuttu kosketusnäyttöjen hyväksi, mutta ei pieni nupinkäyttö edelleenkään pahasta ole.

Toisaalta kieli kai kehittyy. Suomen Kuvalehdessä kirjailija-opettaja Tommi Kinnunen huolestui siitä, että esimerkiksi sanojen ”kuulas” tai ”anorakki” merkitys on joskus oppilaille hämärä.

Vaan ei sillä. Jouluna kuultiin eräidenkin nuorempien ”unboxaavan” lahjoja ja joku vanhempi tiedusteli varmasti, että mitä.

Metkaa on tämäkin. Sukupolvilla on yhteinen kieli, mutta siinä eri sanat.
***
Heip.

Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Alakategoriat

K-Supermarket

ksupernetti1

Lue uusin lehti (Lehtiluukku)

133096

Mainoksia

 

Eteläisen Salon paikallislehti


Kiinnostaisiko oma mainoksesi tässä?
Ota yhteyttä!

Vastuullista journalismia

Kirjoittajavieras

Uusin lukijan kuva

  • Esa-Matti Ristola kuvasi silkkiuikun pesimäpuuhissa Strömmassa.New

Perniönseudun Lehti Oy | Lupajantie 1 | 25500 Perniö | (02) 735 2300 ilmoitukset ja tilaukset | (02) 735 2301, (02) 735 2302 toimitus | fax. (02) 735 2284

Tämä julkaisu on suojattu tekijänoikeuslailla. Tekijänoikeuslain nojalla kopiointi muuhun kuin yksityiseen käyttöön edellyttää oikeudenhaltijan luvan.
Tekijänoikeusjärjestö Kopiosto myöntää julkaisujen valokopiointiin ja skannaamiseen lupia oppilaitoksille, yrityksille ja muille yhteisöille.
Tarkista onko organisaatiollanne voimassaoleva kopiointilupa. Lisätietoja luvista ja niiden sisällöstä antaa Kopiosto ry www.kopiosto.fi.

Sivuston toteutus: Arttu Arojoki

rss20