Tähdellistä

Tervepä terve. Toimituksen koillisbistron viikkorösti käännetään tässä seuraavaksi.
***
Joskus siitä on iloa, että on liikkuvainen työ. Pysyy jyvällä siitä, miten maa makaa tai ainakin syö.

Viime viikolla juttukeikka vei yhteiskouluun ja samalla tarjoutui mahdollisuus lounastaa koulussa.
Yksi ero omaan kouluaikaan taitaa olla siinä, että 90-luvun alussa kasvisvaihtoehdon saivat sitä pyytäneet ja silloinkin kai keittiöstä hakemalla. Ottajia oli tai sitten ei. Nyt lihaton ruoka on kenen vaan otettavissa ja suosio toista luokkaa. Kun omassakin keittiössä lihan määrä on pienentynyt, tätä piti kokeilla.

Toistaiseksi olen törmännyt vain hyvään tai oikein hyvään kouluruokaan. Toisaalta oikein isoja kouluja ei matkalle ole sattunut ja nehän usein nostetaan tikunnokkaan, jos moitteita jaetaan. Kutsua odotellessa.

Viime vierailulla härkäwokin vieressä oli tarjolla herkkusieni-kasviskastiketta, joka menee hyvän kategoriaan: vähän tuli mieleen kanaviillokki ilman kanaa, semminkin kun alle sai kauhoa riisiä. Ei valittamista ja iso mies pysyi annoksella liikkeessä illansuuhun asti.

Takavuosina kasvisvaihtoehto oli turhan usein näkkäriä ja salaattia ja kuuleepa sitä vieläkin jonkun ähkäisevän vanhan vitsin pupunruuasta. Totuus on tarua ihmeellisempää, oivan lihattoman saa verovaroistakin kustannettuna.

***
Perjantaina tie vei kokoukseen isommalle kirkolle ja sen päälle piti syödä. Vatsansa koosta huolestuneelle henkisen työn tekijälle riittää salaattibuffet, jollaisesta syö itsensä tärviölle yhtä lailla kuin palapaististakin, tunnin päästä ei vaan uneta yhtä paljon. 

Siispä linjalle, lautasen itäreunaan tuoretta ja länsilaitaan varsinaisia salaatteja: kurpitsa-feta-pinaatti-yhdistelmä jäi etenkin mieleen. Ja sitten oli kulhollinen ruskeita, rapeita murusia, joita piti ripotella päälle niin marinoituun sipuliin kuin moneen muuhunkin. Loppuseurue tunnisti kohta, mistä on kyse: paahdettuja sirkkojahan ne.

Se syödään mikä on otettu, joten ei kun pöytään ja eroon koskemattomuudesta, mitä hyönteisruokaan tulee.

Ja mikäpä hänessä. Ihan pääruoaksi en arvaa moisia vielä nimetä, mutta höysteenä ja mausteena menivät täydestä: kokemus olisi kuin olisi tummaksi päässyttä jyvänäkkäriä rouskinut menemään.

Tarkkanahan muuten on oltava. Radiossa juteltiin maanantaina Afrikassa viljelmiä piinaavista heinäsirkkaparvista. Raamattunsa lukeneet vitsausniekat voisivat, kas kas, sanoa jotain aiheesta.
Yhtä kaikki Syken asiantuntija ei tohtinut kysyttäessä sanoa varmaksi, olisiko tämän lajin sirkoista syötäväksi; muistutti vaan, että näitä suorasiipisiä on monen monta lajia. Selvittämättä nyt sitten jäi, onko riskinä että vääränlaisen suorasiipisen syömällä päätyy itse suorasääristen porukkaan.
***
Heip.

Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

 

Tervepä terve. Toimituksen koillismainostoimiston viikkopaketti suunnitellaan uusiksi tässä seuraavaksi.
***
Ei kai passaa koskea tuttuun ja turvalliseen.
Päivittäistavaroista on viikolla herättänyt hilpeän määrän meteliä Raisio-yhtymän päätös uusia Elovena-kaurahiutalepaketin ulkoasu. Vaaleatukkainen daami pysyy, mutta jotain elämää suurempaa ellei suorastaan maanpetoksellista moni näki siinä, että naisen asu kuvassa on uusittu.

Möröjä voi nähdä missä haluaa, mutta olkaa nyt sen sauhuamisen kanssa.

Ennemmin kiinnittäisin huomiota epäuskottavuuteen ennen ja nyt. Vanhassa kuvassa peltotyössä oleva nainen on täydessä tällingissä, tukka ojossa ja vaatteet puhtaat ja viimeisen päälle. Todellisuudessa taisi peltotöissä olla vähemmän hyvä vaatekerta ja herkemmässä hiki kuin hymy.
Uudessa paketissa asu on vähän kuin takavuosien lentoemännän virkaleninki ja peltokin hävisi.

Se ei aukea, miksi lentoemo seisoo lyhde seuranaan tyhjyydessä, mutta kerranko sitä. Ellei kyseessä ole lintujenruokintatoimi; voihan sitä olla läheiset välit muihinkin siivekkäisiin kuin lentokoneisiin ja tälle puuhalle pitääkin antaa tuki.

Realistisessa nykykuvassa kädessä olisi lyhteen sijaan puhelin, millä otetaan kuvaa heilimöivästä pellosta ja viereen aihetunnisteiksi jotain maaseudusta ja aidoista asioista. Ehkä se nähdään vielä.

Kaupallinen yritys saa tietysti tehdä sellaiset paketit kuin haluaa. Olisinpa elänyt sen ajan, kun toiseen vilja-klassikkoon eli Koskenkorva-pulloon tuli Tapio Wirkkalan piirtämä tyylikäs viivahässäkkä. Millainen meteli nousi vai oltiinko vaan tyytyväisiä kun tuote pysyy hyllyssä. Sittemminhän ladot palasivat etikettiin.
Ainoa enemmän tietoa kuin tunnetta sisältänyt kannanotto kuvasta on toistaiseksi löytynyt Turun Sanomien mielipidepalstalta, missä huolestuttiin karjalaisen kulttuuriperinnön puolesta: tekstin mukaan kyseessä oli Karjalan evakko, ja puku kertoi nimenomaan näistä juurista.

Joku puuro herättää tunteita muita enemmän. Jokunen vuosi sitten piti kysyä Raisiosta, että minne hävisi pikakaurahiutalepaketti, jossa oli 80-luvulta asti ollut tyttö puurolla. Brändäyksestä ja tuoteperheen yhdenmukaistamisesta oli silloin kyse.

Taitava imagonluojahan tekee ihmeitä; Volvosta on saatu 25 vuoden aikana nuorillekin kelpaava auto, höpötyksestä maksullista viihdettä ja uusavuttomuudesta liiketoimintaa. Odotan vaan, koska kauppoihin tulee vedet, ryynit ja suolat sisältäviä puuronkeittovalmispakkauksia.

Kuuleman mukaan ne ihmiset, joilta puuttuu kunnon ongelmia, harrastavat itsebrändäystä ja konjakkiin venymättömät tilaavat brändinsä ravintolassa laseittain.

Jos jääkaappiin välttämättä pitää saada painokuva kansallispuvusta,niin näkyypä Bulgarian jugurtti –pikareissa vielä olevan perinneasu jostain.
Metkaa on, että maa- tai paikkakuntien pukuja harvemmin näkyy lähiruokatuottajien pakkauksissa. Sietää miettiä sitäkin, monelle on ilmeisen olennaista millaisen tekstiilin saa repiä auki että pääsee hutunkeittoon.
***
Heip.

Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Tervepä terve. Toimituksen koillistyömaan viikkonaulat jaetaan tässä seuraavaksi.
***
Huonoksi on mennyt, mitä viihteen löytämiseen tulee.

Selitän. Tuossa naapurissa puretaan lukiota. Tavaksi on tullut ottaa paikalta kuvia, vaikka käyttöä ei olisikaan; tuleepa dokumentoitua.

Perinteisestihän on rakennus- tai purkutyömaiden aidan takana ollut ikämiesten ja miksei –naistenkin rivi. Mutta missä yleisö nyt, se tässä jäi mietityttämään. Laadukas purkutyömaa vastaa hyvinkin keskiverron komediasarjan toista uusintakierrosta.

Ja kun nyt innostutte aidan taakse, muistetaan oikea käyttäytyminen. Aidalla tulee seistä rivissä, kädet selän takana ja pieni, keinuva liike päkiöillä edestakaisin on suotavaa. Samoin omien työmaiden muistelu ja meneillään olevan suorituksen arviointi.

En ole kuullut, että aplodeja olisi montun laidalla annettu, mutta oikein notkea kaivinkoneen käyttely on niin mielenkiintoista seurattavaa, että antaa läpsyttää vaan.
***
Työmaalla lyyti kirjoittaa ja kieleen liittyen kirjoittamisesta on puhuttu viime aikoina. Kieli kiinnostaa muutenkin kuin keittiössä, missä kyseessä yleensä on naudan kieli. Loppusoinnuista on nykyään sen verran pulaa, että toisesta klassikosta, riimihärästä, ei uskalla puhua.

Ylen sivuilta otti silmään analyysi ihmisten kirjoitusvalmiuksista: jutun mukaan epäselvyyttä on esimerkiksi isojen kirjainten käytössä tai kappalejaossa ja tämähän on vasta perustekniikkaa. Sehän ei vielä ole varsinaista kirjoitustaitoa, että osaa raapustaa ostoslistan, Suomi-rappia tai Tähdellistä-palstaa.

Lisäksi luin opettajasta, joka pisti oppilaansa tekemään muistiinpanot käsin ja oppimistulosten koettiin parantuneen. Tieteellinen tutkimus tämä ei ollut, mutta tekisipä mieli hihkaista, että jäljillä ollaan.

Selitän. Tässä työssähän teen muistiinpanoja, yleensä kynällä lehtiöön. Nauhuri on käytössä harvoin ja kökkö. Lisäksi on niin, että jos ei kynällä ole raapustanut edes apusanoja paperille, ei nauhalle menneestä jutustelusta useinkaan muista paljoa.
Vaan kun lehtiöön kirjoittaa vaikka vain olennaiset, painuu mieleen kokonaisuus ja se kuuluisa jutun juoni paljon paremmin kuin jos muistiinpanonsa tekisi nauhurilla tai edes tietokoneella ja tätä ei toistaiseksi ole kumonnut mikään.

Ehkä ilmiö on sukua suunnistamiselle. Navigaattorin kanssa ajeleminenhan on kuolettavan tympeää: laite kertoo, mistä on käännyttävä, mutta parin mutkan jälkeen sitä on tippunut kelkasta eikä tiedä edes mihin ilmansuuntaan on menossa. Jos reittinsä todella suunnittelee, on mahdollisuudet tietää itsekin, minne on matkalla. Napeista ja katkaisijoista on luovuttu kosketusnäyttöjen hyväksi, mutta ei pieni nupinkäyttö edelleenkään pahasta ole.

Toisaalta kieli kai kehittyy. Suomen Kuvalehdessä kirjailija-opettaja Tommi Kinnunen huolestui siitä, että esimerkiksi sanojen ”kuulas” tai ”anorakki” merkitys on joskus oppilaille hämärä.

Vaan ei sillä. Jouluna kuultiin eräidenkin nuorempien ”unboxaavan” lahjoja ja joku vanhempi tiedusteli varmasti, että mitä.

Metkaa on tämäkin. Sukupolvilla on yhteinen kieli, mutta siinä eri sanat.
***
Heip.

Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Tervepä terve. Toimituksen koillisaition viikkoesirippu revitään auki tässä seuraavaksi.
***
On nimittäin niin, että tässä löytää itsestään uusia puolia kuten puoliahkeran teatterikävijän.  Jos uudenvuodenaatto lasketaan mukaan, kertyy jo tammi-helmikuulle kolme käyntiä.

Tämän lajin harrastaminen näillä main on helponlaista, jos vapaus mennä muuten järjestyy. Vuoden viimeinen ilta kului Salon teatterissa ja kehut siitä ovat peremmällä.  Huomenna tie vie Turun kaupunginteatteriin ja helmikuussa Helsingin.  Jo rantaradan mitalle mahtuu paljon tämän sortin osaamista ja korpimaille mielivät voivat jatkaa menoa pääradan varren kohteissa.  

Yhtä kaikki on mieleen tullut, että kunnia sille kenelle kunnia kuuluu.  Teatterin historia usein on näyttelijöiden ja ohjaajien historiaa, mutta hölmömmällekään ei voi jäädä epäselväksi muun työryhmän merkitys.  Salon kaksi teatteria ovat tästä malliesimerkki jo siinä, että verraten pienistä näyttämöistä ja resursseista otetaan irti vähintään kaikki.  Katsojana mieleen tulee, että pienissä puitteissa teatterinteko on samalla ongelmanratkaisua  ja sitä suurempi on riemu siitä, kun taas on saatu aikaan jotain uutta yleisön iloksi.  Salossa jopa niin hyvin, että tekemistä alkaa verrata isompiin ammattiteattereihin, vaikka tietysti eronsa on:  isojen talojen lavoilla on jos ja mitä liikkuvaa ja lavan alla töissä varmaan enemmän väkeä kuin Salossa mahtuu katsomoon.  

Yhtä kaikki perusasioiden pitää olla kunnossa: Turussa tuli taannoin käytyä farssia katsomassa, ja puitteista huolimatta möngässä on sekin, jos oven päältä ei tipu taulu päähenkilön päähän juuri oikealla sekunnin puolikkaalla.   

Viiden tuopin hinnalla voi ostaa joskus muutakin kuten esimerkiksi teatterilipun.

***
Mieli on askaroinut esillepanon parissa muuten.  Tunnustettakoon, että meillä on kirjahyllyssä sellainen miestenlehti.  Ei artikkelien vuoksi kuten muilla, vaan muistoesineenä: lehti on Ameriikasta ja kesäkuulta 1979 ja saatu synttärilahjaksi, syntymäpäiväni kun on juuri kyseisen lehden ilmestymisen aikaan. 

Takavuosina miestenlehtikulttuuri eli ja kotimaistakin tuotantoa oli.  Monet ne elokuvat ja muut, joissa on kuvattu jonkun lukevan tällaista julkaisua niin, että lukija kääntää lehden pystyasentoon; näissähän oli keskiaukeamalle poikittain painettuna kuva, jonka katsominen edellytti lehden kääntämistä.  Nyt lehdet ovat katoavaa kansanperinnettä eikä keskiaukeamakuvia enää muisteta; käykö kohta kenellekään selväksi, mistä on kyse, jos roolihahmo lavalla tai valkokankaalla kääntää lehden pystyyn. 

Toisaalta tosielämä lähestyy elokuvia, missä perinteisesti autoilukohtauksissa on kojetaulusta muka tuleva valonkajo valaissut etupenkkiläisten kasvoja. Liioitellusti tietysti, harvemmassa autossa naamaa valaisevia mittareita on.  

Toisaalta meillä on tämä puhelindystopia, missä laite kaivetaan esille heti, kun jotain asiaa joudutaan odottamaan yli kaksi sekuntia: nykyajan taikalyhtyä räpläävät etupenkillä niin kuski kuin matkustajakin – ja se jo valaiseekin naamat kuin elokuvissa konsanaan.  Hiphei. 

Ja sama loiste tietysti kertoo nykyään siitäkin, jos katsannossa on jotain sellaista, mitä takavuosina ostettiin kioskien ylähyllyiltä. 
***
Heip. 

Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Tervepä terve.  Toimituksen koilliskinkun viikkoluut kalutaan tässä seuraavaksi.
***
Sitähän se nyt on, että pitäisi keriä kasaan johtopäätös menneestä vuosikymmenestä ja luvata jotain seuraavalle.   

Hyvään alkuun pääsee jo sillä, että yrittää olla tekemättä vasiten pahoja ja miettiä sanomisiaan jopa sosiaalisessa mediassa. Jos siinä sivussa vielä yrittää ymmärtää muita ja olla hyödyksi toisille, niin jo on.

Toisten asemaan asettumisessa ja samanveroisuuden oivaltamisessa meitä auttaa eläinkunta.   Jutun mallikappale löytyy tätä luettaessa todennäköisesti sohvalta ja hänet tunnetaan talouden kahdesta kissasta toisena. Se vähemmän paksu lienee makuuhuoneen lipaston päällä.

 Monestihan ajatellaan esimerkiksi, että kissoissa ja koirissa on isot erot, mutta kokemus on osoittanut,  että yhteistä on paljon.  Tunnetaan esimerkiksi käsite palveluskoira, ja meillä myös palveluskissa. Ei nimittäin ole palvelusta, jota nelijalkaisten eteen ei talossamme tehtäisi. Punaisen maton kudottaminen on suunnitteilla.

Nykymaailmassahan on tärkeää oikean tiedon löytäminen ja kissat opettavat eroon uskomuksista.  Vanhastaanhan on arveltu, että uuninpankolla viihtyvät kissat ja aikamiespojat. Meillä ei ole pankkoa eikä poikaa, mutta jos olisi, kissa löytyisi pankon sijaan kenkälaatikosta tai kauppakassista. Tämän osoittaa laaja tutkimus eri kaupparyhmien paperipusseilla, joten se siitä. 

Yhtä lailla oma logiikka ei ole sama kuin toisen.  Perinteisesti ajatellaan, että koira tulee ovelle isäntäväkeään vastaan, olipa eron hetki kestänyt minuutin tai puoli päivää.   Niin kissakin; roskapussin vieminen ulos vertautuu vuosien merillä oloon ja palveluskunta saa eteisessä tunteikkaan vastaanoton. Toisaalta toistakymmentuntisen työpäivän jälkeen kotiin saapuvaa yksityiskokkia ei välttämättä tervehdi kuin nukkumisen pihinä makuuhuoneesta. Logiikka siinäkin, eri vain kuin muilla.

Ja sitten ohjelmapuoli.  Koiran ilo voi olla arkinen lenkki, ja yhtä lailla löytyy arjesta kissain ilopuoli. 

Kävi nimittäin niin, että piti renssata kylpyhuoneen pesualtaan hajulukko.  Sen vielä hyväksyy, että putken kiinnitysruuvi tippuu kaksi kertaa pyttyyn ja että  naamalle roiskahtaa, että kaikesta huolimatta likavettä pujuineen on pitkin lattiaa ja että lyhyet kalsarit ovat ainoa oikea työasu, joskin altaan alla voimistellessa paljastuu katsojille suunnilleen sama  kuin ilmankin. 

Mutta se oli jo siinä paikkeilla, että aiemmin mainittu paksumpi pysäköi itsensä työmaan laitamille, seurasi ihastuneena likaveden virtaa lattiakaivoon ja hymyili siinä vaiheessa, kun se ruuvi putosi toisen kerran ja taas piti työntää koura pytyn uumeniin.

Ei sillä, ettei tällaisesta olisi iloa muillekin; oven takana voi loppuperhe leikkisästi arvuutella lätinästä, mylväisyistä ja ähkeestä, onko kylppäriin perustettu turkkilainen kylpylälaitos, ilotalo vai virtahepojen pesupiste. Äänikuva täsmää kaikkiin kolmeen.

"Tee työtä ja rakasta" oli Tove Janssonin elämäkerran nimi.   
Tee kotityötä ja saat aikaan hupia koko perheelle, kuuluu koko totuus.
***
Heip.
Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Alakategoriat

K-Supermarket

ksupernetti1

Lue uusin lehti (Lehtiluukku)

133096

Mainoksia

 

Eteläisen Salon paikallislehti


Kiinnostaisiko oma mainoksesi tässä?
Ota yhteyttä!

Vastuullista journalismia

Kirjoittajavieras

Uusin lukijan kuva

  • Myrskyn jälkiä rannalla
  • Kuvaus: Särkisalolainen Matti Lindqvist lähetti kuvan rannalta, missä sotkua riittää. Korkea vesi ja tuuli on saanut ilmeisesrti vanhoista ponttonilaitureista irtoavat styrox-pallerot leviämään pitkin rantoja. Lindqvist kantaa huolta linnuista; nokkimisjäljistä päätellen ehkä lokki on pistellyt styroxia.

Perniönseudun Lehti Oy | Lupajantie 1 | 25500 Perniö | (02) 735 2300 ilmoitukset ja tilaukset | (02) 735 2301, (02) 735 2302 toimitus | fax. (02) 735 2284

Tämä julkaisu on suojattu tekijänoikeuslailla. Tekijänoikeuslain nojalla kopiointi muuhun kuin yksityiseen käyttöön edellyttää oikeudenhaltijan luvan.
Tekijänoikeusjärjestö Kopiosto myöntää julkaisujen valokopiointiin ja skannaamiseen lupia oppilaitoksille, yrityksille ja muille yhteisöille.
Tarkista onko organisaatiollanne voimassaoleva kopiointilupa. Lisätietoja luvista ja niiden sisällöstä antaa Kopiosto ry www.kopiosto.fi.

Sivuston toteutus: Arttu Arojoki

rss20