Tähdellistä

Tervepä terve. Toimituksen koillislatomon viikkopalstat täytetään tässä seuraavaksi. 
***
Olohan ei parhaillaan ole pahinkaan vaan Hyvinkään.  Viime viikosta meni nimittäin niissä maisemissa pari päivää Sanomalehtien liiton järjestämillä Suurilla lehtipäivillä. On myönnettävä että keikka oli antoisa ja opettavainen.  Koiranomistajat tietävät, miten tärkeää joskus on saada nuuhkia lajitovereita. 

Ennen muuta tapahtuma opetti, että lehtiala jos mikä on tasa-arvoista hommaa, ainakin jos meidät pienet laitetaan riviin.  Useammassa seurueessa tuli selväksi, että työn plus- ja pulmapuolet ovat jokseenkin samoja, tehtiinpä lehteä oikein pienellä porukalla Perniössä, isommalla Laukaalla tai vielä isommalla Kuusamossa.  Tai missä vaan muualla.   

Lehden yksi tehtävähän on pitää osaltaan demokratiaa käynnissä; vallan vahtikoiristakin on puhuttu ja näin edelleen. Demokratia tarkoittaa kansanvaltaa, ja sen iso osa on sananvapaus – ja se, että sitä halutaan käyttää. Tässä mielessä näillä tanhuvin olisi vielä vähän tekemistä, jos halutaan olla maan parasta tienoota näiltäkin osin. 

Tuossa vieressä ammottaa nimittäin yli puolen sivun leveydeltä mielipidepalstaa.  Kovin usein siihen joutuu taittamaan jonkun yleispätevän kirjoituksen.  Niissä voi olla tärkeää asiaa ja siisti kieliasu, mutta paikallisia ne eivät useinkaan ole.  Ja juuri sitä tekstien tuolla palstalla pitäisi olla.  

Hyvinkäältä tarttui matkaan kassillinen muita paikallislehtiä. Jos ei juuri muussa ole lehtien välillä isoja eroja, niin tässä on: osassa lehdistä mielipiteitä on toista sivua, eivätkä palstoilla ole äänessä aina poliitikot isoista asioista, vaan tavalliset eri-ikäiset ihmiset arkisista ja paikallisista asioista, toki koirankakkaa suuremmista.   Siitähän tässä on kyse. Elämä eteläisessä Salossa eli perniöläisyys tai särkisalolaisuus ei ole politiikkaa, historiaa tai juhlapuheita, vaan sitä arkea, missä käydään töissä, koulussa, päiväkodissa, yritetään ja harrastetaan, nähdään kavereita, iloitaan ja  murehditaan, ollaan terveinä ja sairastellaan, tarvitaan palveluita ja kuollaankin.  Elämäähän on, mistä todistaa jo se, että joka viikko kyliltä löytyy ainekset kokonaiseen lehteen. 

Jotenkin tuntuu mahdottomalta uskoa, että tämä arki olisi niin hyvää, ettei siinä enää ole saumaa parannusehdotuksille.  Tai niin huonoa, että siinä ei olisi mitään kehuttavaa.  Enkä etenkään usko, että täällä turhaan kainosteltaisiin omien mielipiteiden julki tuomista vain siksi, että joku voi katsoa pitkään.  Ei sitä pelätä muuallakaan, eikä kai täällä olla pekkaa pahempia, eihän.  

Paperin ja kynän puute ei ole tekosyynä käypä, napakka viesti kännykällä on jo hyvä alku. Pyromaniaan tai tupakinpolttoon en voi toivoa kenenkään ryhtyvän, mutta tässä mielessä voi toivottaa, että antaa palaa, vaikka jo tänään. 

Sanonnassakin todetaan, että nopee ei ole häpee.
***
Heip.  
Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Tervepä terve. Toimituksen koillislahden viikkoviima kärvistellään tässä seuraavaksi. 
***
Katoavaista on mainen kapina.   Nuorenahan sitä miettii, että ei halua olla perinteellinen eikä pitää kiinni tietyistä tavoista.  Kun ikä alkaa alkaa nelosella, huomaa että kiinni pidettäviä omia tapoja on aika paljon.  

Yksi on se, että pyhäinpäivänä pitää käydä mökillä saaressa. Pitkän aikaa tuntui siltä, että se on samalla kapinaakin: sisäkansa on jo nostanut veneensä ja päättänyt uintikautensa, mutta itse vielä päräyttää parta huurussa menemään.Tosin valtakulttuuria on melkein nyt sekin. Viikonloppuna tuli laskettua menomatkalla useampi kalaporukka ja paloipa monella mökillä valo, vaikka miten on marraskuu. Saariston asukasluvusta on kannettu huolta, mutta kausiluonteinen elämä siellä jatkuu yhä. Venealan yrittäjillä on tällä menolla edessä sen sortin bisnes, missä samana päivänä nostetaan syksyn viimeisiä paatteja ja lasketaan ensi kauden ensimmäisiä. 

Jotain Veikko Huovisen Hamsterit -kirjasta tuttua syksymökkeilyn viehätyksessä on.  Mainiossa teoksessahan hankitaan talvivarastoja: säilykkeitä, polttopuita ja muuta.  Kun pakkanen ja pyry tulevat, kelpaa istua uunin edessä kirja sylissä ja tietää, että kellari on täynnä herkkuja. Mikään ei ole niin mainiota kuin sään poikkeustila, jos siihen on varautunut. 

Arjesta irti pääsemisestähän on kyse.  Kellon sijaan syysmökkeilijä laskee aikaa vaatteiden määrästä. Näillä säillä tunnin kuluttua saapumisesta on keittiö sen verran lämmin, että pipon saa riisua.  Neljän tunnin päästä saa ottaa pois pitkähihaisen paidan. Seuraavana aamuna tarkenee jo pelkissä verkkarihousuissa. Villasukista saa luopua juhannuksena.

Yrityksestä huolimatta sosiaalista kanssakäymistä ei voi välttää ja sätkynkin ainekset ovat olemassa.  Sen tietää, että susi tahi muu pedon kirjoissa oleva väistää ihmistä.  Kun lauantaikävelyllä polun varresta kuuluu käheä yskäisy, käy mielessä silti monenlaista vaihtoehtoa lähestyjästä ja riskeistä. Paljon selkeämmäksi ei muutu, kun kanervikosta rynniikin beagle, joka ei kuulu alkuperäislajeihin.  Enemmän sitä olivat kohta koiran jälkeen näkyviin tulleet kaksi oranssiliivistä kaveria, jotka olivat opettamassa nuorille koirille metsän tapoja ja peuroja laskemassa.  

Jotain metkaa on siinäkin, että omassa metsässä kesken erakoitumisen päätyy sanomaan käsipäivää ja vielä vaihtamaan kuulumisia.  Pitäjän väki sieni- tai muulla metsällä on torpan liki liikkuvista sivullisista vaihtoehdoista sittenkin mieleisin. 

***
Ja sitten on nuo verot, joista ei enempää kuin että puolensa ja puolensa.  Aamuteeveessä kuullakseni käytettiin kielikuvia ja pohdittiin duunarin takataskusta vietävää viipaletta.   Isoin siivu taskusta liittyy urheiluun. Yritin kerran sporttisesti loikata yli aidan ja hyppy meni sen verran sananmukaisesti naulan kantaan, että sen jälkeen ei ollut koko taskua.  

***
Heip.
Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Tervepä terve. Toimituksen koillispellon viikkolyhty kaiverretaan tässä seuraavaksi.

***
Joskus ilahduttaa, kun jossain kiehuu yli. Tässä tapauksesa keittiössä, joskin kuvaannollisesti.
Viime viikolla ikaalislaisen hotellin keittiöpäällikkö purkautui lehdissä asti siitä, miten syyslomalaisten jäljiltä syntyi hävikkiä. Ruokaa lastattiin lautasille aamiaisella lapiokaupalla, mutta mahat vetivät vain osan. 

Oikeassahan mies oli, samaa saa havaita esimerkiksi Ruotsin-lauttojen noutopöydissä.

Keskeistä on koukkauksien määrä. Kerran pöytään tuodun sapuskan heitättäminen pois ei ole kaikille kitkerä pala. Mutta pyydäpä samoja ihmisiä ottamaan lautasellinen ruokaa ja viemään se suoraan roskiin, ja jo pidetään hulluna. 

Joskushan moite osuu ihan väärään maaliin. Viime viikoloppuna halikkolainen puutarha järjesti lystikkään tempauksen ja kaiversi satoja kurpitsoja lyhdyiksi.  Peltoa tultiin katsomaan matkojenkin päästä. Keskustelupalstoilla toki kyseenalaistettiin ruoan tuhlaaminen ja muistutettiin hävikistä, mutta jutut lukemalla olisi selvinnyt, että kyseessä olivat kakkoslaadun tuotteet, joita ei olisi voinut myyntiin laittaa.
Parempi tie kompostiin ilon kautta kuin suoraan, mutta marmatus oli siis turhaa.

Ei sillä, ettei tuota sattuisi joskus omassakin keittiössä, että joku kattilanpohja päätyy roskiin ja aina kyseessä on oma moka. 

Muutenhan tässä on tehty noin vuosisadan mittainen kierros.   Taisi olla itselleni etuoikeus ehtiä tuntea isoisoäitini, joka oli syntynyt 1904 ja nähnyt ahtaat ajat.   Hiukan pakonomaisessa kaiken säästämisessä oli traagistakin sävyä, mutta siitä keittiöstä ei kyllä lentänyt mitään ruokaa roskiin. Ruoka oli itseisarvo ja isoisoäiti oli kaikkien hävikintorjujien äiti jo puoli vuosisataa ennen hävikkisovelluksia. 

Tuntuma toki on, että pula-ajan neuvoihin vetoaminen ei ole yhtä katu-uskottavaa kuin johonkin uuteen nojaaminen.

Tähän liittyy se, miten ruokaa käytetään viihteessä. Ehkä isoisoäidillä on osuutta siihen, että ruoalla leikkiminen taiteen tai viihteen nimissä tekee pahaa.  Kermakakkuhuumoria on tehty maailman sivu ja takavuosina hihitettiin sille, kun Velipuolikuussa Kari Heiskanen peiteltiin voitaikinakannella, mutta sen aika oli ja meni.

Joskus harkinta pettää paremmissakin piireissä. Hiljan alkoi uusi kausi Sunnuntailounas-sarjasta, joka on erinomainen ollakseen tv-ohjelma. Kun käsikirjoitus on terävä, ei tarvita juuri muuta kuin viisi-kuusi hyvää näyttelijää pöydän ympärille istumaan.

Sitä pahemmin särähtää silmään se, että alkuteksteissä pelleillään ruoan ja juoman kanssa koko rahalla. Outoa eikä yhtään hauskaa, vähän kuin hajuvesi lihapullissa.  Mikä sekin on ruoalla leikkimistä. 

***
Ei sillä, ettei joku pahoittaisi mieltään niistä kurpitsalyhdyistäkin, pelkona kun on että pyhäinpäivän tietty arvokkuus ja oma perinne unohtuvat. Tuskin sentään. Sitä paitsi vaikutteita tulee joka tapauksessa. Melkein kansallisruoan asemassahan on jo pizza. Ja näin syksyllä siis kur-pizza.
***
Heip.

Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Tervepä terve.  Toimituksen koillismatkan viikkolippu ostetaan tässä seuraavaksi. 
***
Tunnin juna on paikallisia kiistakapuloita, tai oikeastaan tunnin junan mahdollistava oikorata.  Hankkeella on puoltajansa ja tomerat vastustajansa. 

Kieltämättä tässä on helppo seistä kahden vaiheilla. Jotenkin miellyttävämmältä tuntuisi, jos homma kävisi kuin polttopuiden teko eli kertahalkaisulla.  Moottoritie repäisi jo halki maisemat ja kalliot ja radan luontevasti voisi ajatella kuuluvan samaan uomaan.  Lukkarinmäen pirstominen tuntuu tietysti ajatuksena haljulta eli samat sanat siitä. 

 Ja kohta omat samat sanansa lausuu joku, joka on perustellut hanketta käyttämällä sellaisia ilmaisuja kuin kokonaisuus, järjellä ajatteleminen, kasvukäytävä ja työssäkäyntialue.  Kaikki kunnia niillekin.

Joku voisi itsekkäästi ajatella, että mitä salolaisvinkkelistä hyödyttää ajatella radan vaikutuksia esimerkiksi Lohjalle.  Ja jos ollaan tällä tavalla itsekkäitä, mietitään rantaradan kunnostamista entistä nopeammaksi.  Toistaiseksi en nimittäin ole oivaltanut, onko radan pakko olla oikosellainen, jos sillä muuten homma toimii. Jos naapureita piti miettiä, niin miksi ei yhtä lailla Raaseporia, joka on kelpo ratansa toki sekin ansainnut.

No, maanantain Turun Sanomissa kriittinen siipi nosti framille lähijunaliikenteen mahdollisuuden, ja kas:  juuri tätä puolta tuli koettua pääradalla itse viime viikolla.  Tie vei anoppilaan Janakkalaan ja siitä piti pääsemän seuraavaan taajamaan eli Parolaan niin, että oma auto saa jäädä yöpaikan pihalle.  Siis Halikon oloisesta taajamasta piti päästä Perniön oloiseen ja suunnilleen kokoiseenkin.  

Pääradallahan tämä sitten  käy, R-juna tulee Helsingistä Keravan ja Riihimäen kautta ja jatkaa halki metsien Tampereelle asti ja pysähtelee vähän siellä ja täällä. Anopin pihalta oli kymmenen minuutin kävely junalle, kahden euron lippu vei seuraavaan taajamaan.   Sillä hetkellä keksintö tuntui vähintäänkin maaseudun luksukselta eikä siinä tullut mietittyä edes komeita termejä vaan silkkaa arkista tarvetta. 

Turengin asemalla on muuten se sama iso lähijunien linjakartta kuin Helsingin päärautatieasemallakin.  Kieltämättä kyltti siinä asemalla toi sen olon, että tässä ollaan jonkin kaupungin vaikutusalueella vaikka miten keskellä peltoa.

 ***
Tämä nyt oli sitä julkista liikennettä.  Tiistaiaamun uutisiin kuului sekin, että Aalto-yliopiston taloustieteen ryhmä väläytti ajatusta bensan pistämisestä kortille.  Esityksen mukaan homma kävisi jatkossa niin, että valtio myisi päästöluvat polttoainejakelijoille huutokaupalla.  
Kyseessä on siis vasta ajatus, kukaan ei ole kieltämässä mitään.   Homma näkyy silti ehtineen ottaa ensi askeleen. Keskustelupalstoilla kilpaa huutaminen taisi alkaa jo.

***
Heip.
Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Tervepä terve.  Toimituksen koillissohvan viikkotorkut otetaan tässä seuraavaksi. 

***
Paitsi että sohvatoimintaan liittyen pitää ensiksi pahoitella asiaa, josta ei ilmeisesti ole ehditty pahoittaa mieltä vielä muualla kuin koilliskulmassa. 
Tuli nimittäin viime pääkirjoituksessa lehden julistettua hiukan väärää totuutta. Kaikesta neljällä silmällä katsomisesta huolimatta tekstiin jäi yksi ylimääräinen ainoa.  Tarkoitus tietenkään ei ollut väittää, että kirja olisi ainoa väline, joka voi viedä uusiin, kuvitteellisiinkin maailmoihin. Toki vaikkapa teatteri ja elokuva tekevät saman.  

Siinä kirjan luksus silti piilee, että siinä kuva on aina oma.  Vaikka kirjailija miten kuvailisi paikkoja ja ihmisten ulkonäköä, joka lukijalla kuva tapahtumista on erilainen. Valkokankaalla rakennuspuut ovat paljon valmiimpia.  Siinä on kirjan vahvuus, ja etenemisen tahdissa. 

 Normaalit aikasäännöt heittävät nimittäin häränpeppua kirjaa lukiessa.   Totta on, että romaaniin menee aikaa enemmän kuin elokuvaan.  Mutta kun dekkarin oikein jännittävää loppua oikein ahmimalla lukee, tuntuu vauhdikaskin elokuva tai tv-sarja sen jälkeen suorastaan pitkäpiimäiseltä.  Tahti on se, minkä ohjaaja on määrännyt eikä muuksi muutu.   

Toisaalta kirjan tapahtumilla ja lukunopeudella ei tarvitse olla yhteyttä. Vasta sain luettua Tommi Kinnusen mainion Neljäntienristeys-romaanin. Siinä teki mieli oikein hidastaa lukemista, että kokemus kestäisi kauan.  Ja kirjan sivuilla samaan aikaan sodasta palannut Onni painoi töitä rakennuksella aivan heikkopäisellä tahdilla. 

Eikä sillä, ettei televisiokin voisi viedä muihin ulottuvuuksiin.  Tässä eräänä iltana oli hetken päällä joku niistä ohjelmista, joissa nuorisolaiset kootaan reservaattiin kutemaan.  Kun sitä sanailua hetken kuunteli, vakuuttui siitä, että ei se sakki ihan tästä maailmasta ole.

***
Noin muuten kehitys kehittyy.  Tieliikenteessä pitäisi autokouluautot erottaa perässä olevasta kolmiosta.  Näin on ollut kai aina.  Tarkoitus on tietysti kertoa perässä tulevalle, että tämä auto tässä voi tehdä jotain vähän ennakoimatontakin.  

Eräänä aamuna tuli ajeltua valkoisen Volkkarin perässä.  Sivupeilissä oli lisäosa ja tämä pisti miettimään, että onkos se autokouluauto tuokin.  Oli se, mutta äkkiseltään katsoen valkoinen kolmio valkoisessa autossa ei vaikuttanut tieteen riemuvoitolta. Vasta ohiajavan auton valojen heijastus sai kolmion erottumaan.

Toisaalta.  Se autokoulun auto ajoi rajoitusten mukaan, käytti vilkkua, ryhmittyi oikein ja malttoi erkaantua moottoritieltä rekan perästä, ei kirinyt sen edelle kuten huonohermoisilla on usein tapana.  Oli siis ainoa kärry sinä aamuna, joka ei tehnyt jotain ennakoimatonta joten se kolmio oli ihan väärässä autossa.

***
Vaikka toki parempi hillitsevä kolmio peräpeilissä kuin lääkepurkin kyljessä. 

***
Heip.
Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Alakategoriat

K-Supermarket

ksupernetti1

Lue uusin lehti (Lehtiluukku)

133096

Mainoksia

 

Eteläisen Salon paikallislehti


Kiinnostaisiko oma mainoksesi tässä?
Ota yhteyttä!

Vastuullista journalismia

Kirjoittajavieras

Uusin lukijan kuva

  • Syksyinen kirkkotie
  • Kuvaus: Syksyn lehdet innostivat myös Riitta Heleniuksen ikuistamaan Perniötä, tällä kerralla kirkolle johtavaa tietä.

Perniönseudun Lehti Oy | Lupajantie 1 | 25500 Perniö | (02) 735 2300 ilmoitukset ja tilaukset | (02) 735 2301, (02) 735 2302 toimitus | fax. (02) 735 2284

Tämä julkaisu on suojattu tekijänoikeuslailla. Tekijänoikeuslain nojalla kopiointi muuhun kuin yksityiseen käyttöön edellyttää oikeudenhaltijan luvan.
Tekijänoikeusjärjestö Kopiosto myöntää julkaisujen valokopiointiin ja skannaamiseen lupia oppilaitoksille, yrityksille ja muille yhteisöille.
Tarkista onko organisaatiollanne voimassaoleva kopiointilupa. Lisätietoja luvista ja niiden sisällöstä antaa Kopiosto ry www.kopiosto.fi.

Sivuston toteutus: Arttu Arojoki

rss20