Tähdellistä



Heipähän hei.
Toimituksen lounaiskatveen taloustyöosaston viikkosyynäys tehdään tässä nyt kyllä.
***
Alkaa näet olla niitä aikoja, kun moni voihkii kevätaurinkoa.  Se kun kuulemma paljastaa armotta sen, että siivoukselle olisi aikansa.

Vaan ei siihen toisaalta aurinkoa tarvita, että pistää imurin ujeltamaan. Käytännöllisten lahjojen päälle ymmärtävä anoppi ja seikkailunhaluinen kissa riittävät oikein hyvin.
Imurin kitkuttamiseen johtavat tapahtumat alkavat,  kun kaksikosta ensin mainitulla on kylään tullessaan tuomisina sellaiset suurperhepaketit talous- ja vessapaperia, että kahden hengen taloudessa ne riittävät seuraaviin olympialaisiin asti.
Kun tilasta on aina pulaa, varastoidaan paperipaalit tietty vaatehuoneeseen, josta aukeaa ovi makuukamariin.


Tähän asti on kaikki selvää, paperit ovat jemmassa, vaatehuoneeseen kätketyn paperipaketin muovi on helppo repäistä auki ja aina tarvittaessa käydä hakemassa yksi-kaksi rullaa kyökkiin tai kylppäriin.


No. Herätäänpä sitten yhtenä yönä merkilliseen ääneen.  Kriipskraaps, khahh, khahh, fum fum fum fum fum ja niin edelleen.   
Tätä jatkuu jonkin aikaa.

Valo päälle napsauttamalla selviää loput: kissanpiru on saanut yön hiljaisuudessa kiskottua vaatehuoneesta ei vain yhden,  vaan kolme rullaa talouspaperia.  Kaksi rullista on suolistettu rankaan asti, kolmannen kanssa on vielä taistelemista.  
Siinä jää sinänsä uljaiden metsojen soidin vauhdissa toiseksi kun elikko pyörii rullaan tarrautuneena edestakaisin makuuhuoneen lattiaa.  Yölampun heikossa kajossa näky naurattaa jopa neljältä aamuyöllä: kissa ja rulla ilmestyvät valoon, kierivät pois, palaavat valoon.  Paperisilppu leijuu ilmassa.


Ainoa oikea tapa tässä kohtaa on suhtautua asiaan vanhemman valtiomiehen tyyneydellä: paiskata vaatehuoneen ovi kiinni ja  olettaa että ääni loppuu jahka rulla on varmasti vainaa.
Päätä tyynyyn ja nukkumaan.

Tietysti koko totuus paljastuu vasta aamun valossa ja silmälasit päässä.


Siitä nyt ei sen enempää, kuin että pitää oikein ääneen ihmetellä, miten mielikuvituksettomasti talouspaperiakin markkinoidaan.  Aina vaan se pituus tai palojen lukumäärä on valttina.   Vaan ottakaapa käyttöön tilavuusmitta. Kolmen rullan paperit puolen sentin silppuna peittävät 12 neliön makuuhuoneen lattian siinä kahden tuuman paksuudelta.
Pappilan salia ei tuolla vielä peitä, mutta jos ken haluaa kokeilla montako rullaa siihen vaaditaan niin meiltä kyllä saa työvoimaa lainaksi.  Myös yötyöhön.

***
Semmoisenkin asian kertoi Maaseudun Tulevaisuus, että ihmiskauppa leviää Suomessa.
Kyse on tällä kertaa työhön tulevien kohtelusta. Vanhastaanhan jo tunnetaan maksulliset seuralaispalvelut ja tällaiset.
Siinä touhussahan on  voitu käyttää maksuvälineenä jopa mallasjuomaa.

Vai mitä se meinaa, kun vanhassa kappaleessa lauletaan että heili Karjalasta.
***
Heip.

Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.
Heipähän hei. Toimituksen lounaissiiven juhlapäiväosaston viikkomerkinnät raapustetaan nyt tähän.
***
Maanantai  oli monenlaisen kulttuurin päivä. Elokuvapalkintoja jaettiin kaukana Ameriikassa. Kaiken olennaisen sai selville aamun uutisista, siis että kuka on voittanut mitäkin.
Tärkeintä minusta  tietysti oli, että täysimmän palkintorepun kanssa paikalta poistuivat britit.  Samoin tanskalaisten saama tunnustus toki lämmitti.

Sitäkin on ihmetelty, että miksi mokomaa palkintoseremoniaa sitten pitää televisioida suorana Suomeen asti.

Toisaalta se on vallan perusteltua.  Useimmilla meistä on hiukan niin ja näin unenpäästä kiinni saamisen kanssa pyhäiltaisin.   Palkintogaalaa riittää vartti, kun jo saa löytää itsensä sikiunesta, vaikka vaan sohvannurkasta.
***
Ja sitten sitä toisenlaista. 
Kalevalan päivää vietetään kansalliseepoksen kunniaksi, ja tämäkin näkyi eri välineissä pitkin päivää.

Kirjailija  Hannu Raittila tuumi Turun radiossa aamusella, että ei pistäisi pahakseen vaikka Kalevalasta tehtäisiin jälleen vähän pidempikin pitko pakkopullaa kouluissa.


Mene, tiedä sitten.  Tuli tuosta elokuva-aiheesta mieleen että on senkin kirjan markkinointi opettajalle epäkiitollista puuhaa.
Kalevalahan  on noin periaatteessa juonenkulultaan ja yksityiskohdiltaan kuin parempikin fantasiakirja: on mystistä taikakalua ja valkopartaisten pappojen taistelua usvaisessa ikimetsässä miekat kolisten. Välillä manataan ja jäädään mutanttihauen saaliiksi.  On kostoa ja hukkumakuoloa, voi veljet.

Periaatteessa tämän siis pitäisi mennä yleisöön kuin häkä, vallankin jos luku-urakka aloitetaan jostain kuvitetusta laitoksesta.


Toisaalta taas vastaus voi olla hyvinkin nuiva. Kaikki vastaava on jo nähty valkokankaalta sen seitsemän kertaa, monipisteäänellä ja popcorni-sanko kädessä.


Kukas tietty estää veivaamasta Kalevalasta elokuvaa. Saisi  rymistellä sen minkä jaksaa.

Tappioksi jää kieli ja mitta.
Leffa-Väinämöinen, jos mokoma joskus nähdään, puhunee leveää teksasilaista.
***
Uudenlaisista lampuista riittää myös väännettävää.   Vasta hiljan kerrottiin uutisissa, että edelleenkään ei oikein tiedetä, mihin nämä pienoisloistelamput tulisi niiden sammuttua toimittaa.

Sinällään on edelleen ratkaisematta, mikä on se viimeinen viisaus tässä lamppuasiassa, sellaistakin kun  joskus kuulee väitettävän että ei näillä uusilla mitään säästöä saavuteta.

Totta onkin, että ainoa kuluttamaton lamppu on sammutettu lamppu.


Energiansäästäminen se kyllä on sellainen harraste, joka jättää jälkensä ihmiseen.  Monestahan näkee jo kauas, että on pidetty vintti pimeänä pari iltaa viikossa.
***
Heip.

Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.
Hyvää,  aurinkoista huomenta. Toimituksen lounaissiiven lähimatkailuosaston talvirengasmatka kiepaistaan tähän.
***
Nytpä  on keksitty Tampereelle mustamakkarakojun väärti matkailuvaltti.  Viitisen vuotta sitten kuolleen Juice Leskisen jalanjäljissä pääsee  haahuilemaan pitkin kylää.

Hannu Hyttinen on suunnitellut kulttuuriraitin, jonka varrelle on koottu kymmenen Juicen tekemisiin  liittynyttä paikkaa kuten Tampere-talo, ravintola Tillikka ja matkan pää, Kalevankankaan hautausmaa.  Raitti avattiin sunnuntaina.

Raittiin tutustuminen ei voisi olla helpompaa; ohjeet  ja kartan saa tulostettua netistä.  Ei kun paperit plakkariin, patiinit jalkaan ja tassuttelemaan.

Pyhiinvaelluksen muodoista tuo tietty on kaikkein harmittomin.

Ei sillä, ettei edellytyksiä kierroksen laajentamiseenkin olisi vaikka miten.  Jo Juice omaelämäkerrassaan listasi talonnumeron tarkkuudella suunnilleen kaikki elämänsä asunnot.    Tietenkään ei voi suositella, että lähdettäisiin talojen porteille ja pihoille kuikuilemaan, ne ovat koteja yhä.

Nykytekniikka auttaa.  Netissä Googlen mainiolla katunäkymiä esittelemällä palvelulla pääsee syynäilemään aivan hyvin, miltä näyttää mikäkin kirjassa mainittu kulmakunta.

Suoranaista kotimuseota tuskin on synnyintalosta tai myöhemmistä asunnoista lupa odottaa.   Pikaiseen penkomalla selvisi, että synnyinkoteja on museoina vain kourallinen, muun muassa Sibeliuksen, Kekkosen, F.E. Sillanpään ja Aleksis Kiven synnyinmökit.  Mannerheimin ensiparkaisut kuullutta Louhisaarta ei ihan voi sanoa torpaksi.
Joku aika menee, ennen kuin suomi-rokkari lisätään tuolle listalle, arvaan ma.
***
Tässä on tullut  vastaan hiljan monta juttua joissa käsitellään vanhojen videonauhojen siirtämistä johonkin muuhun muotoon, nauhurit kun alkavat kerta kaikkiaan olla katoavaa kansanperinnettä.
 Asia liippaa sikäli liki, että videokasetteja on omassakin kellarissa varmaan satoja.  
Mitä niillä sitten on?  Ei enää aavistustakaan, yleensä etiketti kertoo vain osan totuudesta. Sitä en tiedä, saanko   koskaan aikaan siirtää noita kasetteja levylle. Vähemmän vaivaa voi olla siinä, että kaivaa komerosta sen nauhurin ja kytkee sen  telkkariin. 

Kasetilta katsominen on jutun juoni, juuri mitenkään ei voi yhtyä Mikro PC:n tosikkomaiseen juttuun, joka suositteli heittämään kasetit mäkeen ja ostamaan samat ohjelmat tilalle dvd:na jos mahdollista.
Hö.  Mitäs siinä  on jännää.   Harvoin se edes  on  itse se ohjelma, mikä vanhoja kasetteja kelatessa on ykkösasia. Paremmat naurut saa  kun näkee, mitä muuta kasetilla on kuin se mitä etikettiin  on kirjoitettu.  Vanhat mainokset, kuuluttajien kampaukset ja mainostauon välikuvat ovat vähintään yhtä iso asia.   

Vähän sama on  vanhoja lehtiä selatessa: kyllä ne jutuissa kerrotut tiedot saisi netistä kaivettua esiin aika nopeasti, mutta sitten jäisi kaikki vanhat ilmoitukset ja muu oheinen tirskumatta.  
***
Viikon synttärisankarillä on monta nimeä.  Roiskeläppänä ja kytkinlevynä tunnettu einespizza täyttää 30 vuotta. 

Saarioinen toi ensimmäiset mikropizzat kauppoihin vuonna 1981 ja sen jälkeen niitä on syöty satoja miljoonia, yksin Saarioisten Valkeakosken tehdas teki viime vuonna 20 miljoonaa kiekkoa.


Valmispizzan ollessa 25 vuotta nuorempi, noita tuli silloin tällöin koulun jälkeen syötyä.  Kokemusta melkein odotti, kun jokapäiväinen tai edes jokaviikkoinen se ei ollut.
Sittemmin moiset ovat jääneet aika sivuosaan, hätähätäpikaeväänä kerran vuodessa keksintö on paikallaan. Maku on yhtä muovinen kylmänä kuin kuumanakin, mokomaa voi murrella tuulensuojaan ilman työkaluja eikä hinta päätä huimaa.

Sitä hälyttävämpää on huomata, että joku einesruoka kerta kaikkiaan on viipale oman lapsuuden makumuistoja, pieni mutta palauttaa maullaan hyvin jonnekin syksyyn 1986.  Silläköhän sitä reseptiä ei juuri ole tässä alkuperäisversiossa juuri muutettu?


Pizzan kanssa mokomalla ei tietty ole paljon tekoa,  alansa klassikko siitä voi jonain päivänä tulla tölkkihernesopan ja maksalaatikon rinnalle.
Parhaimmillaan se on jatkossakin vain pieni viipale tämän päivän ipanoiden makukokemuksista.
***
Vaalikuumetta pukkaa, kyllä vaan.   Tämä maahanmuuttoasia on varmaan yksi asia joka kurmottaa vallankin persujen ollessa äänessä.  

Uumoilla voikin, että kampanjassa varoitellaan mamusedistä.



Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.
Heipähän hei.
Toimituksen lounaissiiven langankehruuosaston viikkorukki pyörähtää käyntiin tässä nyt juuri.
***
Paitsi että langatontahan tämä oleva on.

Junamatkustajia saattaisi ilahduttaa esimerkiksi langaton sähköjuna, joka ei jäisi pakkasella välille. Johtovikoja kirjataan tämän tästä vaikka johtoa on yhtiössä myös viime vuosina vaihdettu.

Pallopoikien jalkoja menestyksellä korjannut Sakari Orava voisi olla seuraava mestari junayhtiön vetoon, häneltä kun käy tämä kokoonkursinta.  Puhelinlankain lailla riittävästi laulaneen ajolangan äänijänne vaatinee sekin eheytyäkseen osaavaa miestä.  Oravista ihan kaikki eivät jyrsi.
***
Vaan asiaan.

Tästähän viime viikolla puhuttiin, Nokiasta,  joka lyöttäytyy yhteen Microsoftin kanssa .   
Pomomiehet kehuvat, asioista mielestään perillä olevat ihmettelevät mitä tolkkua on kahden mammutin pistää hynttyyt yhteen – etenkin, kun jo molemmista yksinään kuulemma ajettiin ohi oikealta ja vasemmalta. 


Maallikon silmään uudet kuviot tietty näyttävät hivenen kohtalokkaalta:  joku miettii Amerikassa ohjelmia ja joku toinen rakentaa kapulat jossain halvassa maassa.   Jännäksi jää katsoa, mitä tässä puolimatkassa väsätään.


Loppuviimeksi tämä ei välttämättä edes kulminoidu siihen, millaisia puhelimia tuolta tulee, vaan siihen että miten kopean  kuvan koko pulju  kohta antaa itsestään.  
Viime viikon tiedotustilaisuus oli yksi esimerkki;  Salohallin ikkunat teipillä umpeen, vartijat ovelle ja muita kuin työntekijöitä ei kuulolle päästetty.


Metka ajatus kyllä.  Mitä sellaista kerrotaan työntekijöille, jota ei periaatteessa voisi huutaa keskellä toria. Tarkoitan sitä, että kovat  saavat olla ukaasit joilla varmistetaan, että liikuntahallillisesta työläisiä joku ei puhu suutaan puhtaaksi jo samana iltana kulmakuppilassa.
Ei voi mitään, mutta ensireaktio on se että mitä ylimielisempi kuva koko firmasta jää, sen pidemmin hampain enää nokialaisen hankkii, jahka nykyinen luuri joskus heittää henkensä.  


Pelkään, että sama ajatus leviää niissä piireissä joissa muutenkin vältellään kaikkea ylikansallista ja isoja firmoja ja kaukana tehtyä.

Sääli, mieluusti sitä tukisi pienellä panoksella vaikka vaan kaikkia niitä tuntemiaan jotka tuolta vielä leipänsä saavat – vähän kuin lähipuhelimen ostaisi siis.



Vaan eihän tämä sellaisesta ole kiinni.  Tuommoinen valinnanvapaus on vain vakavaraisilla suomalaisilla. Kulmahuoneissa ei kiinnosta muutama kotimainen ärripurri, jos samaan aikaan puhelintehtaan katveessa jossain Intiassa on satoja miljoonia ihmisiä jotka eivät paljon kysele vaan ostavat kapulan, kun siihen nyt varaa on ja tehdaskin melkein pihassa.  Ja sitten vähän paremman ja sitten taas vähän paremman.  
***
Hesarissa taloussivulla väitettiin sellaistakin, että Microsoft on yhtiö josta kovin moni ei pidä.
Siinä kai viitattiin kanssayrityksiin, mutta en tiedä onko tuolla käyttäjäpuolellakaan loppuviimeksi suuria ihailijoita. Se on vähän kuin valmiiksimaustettu broileri tai harmaa japsiauto:  ei missään mielessä mieleenpainuvan erinomainen tuote mutta kauppa käy, kun sopivasti uskotellaan että tätä kuluttajat haluavat.


Osakekurssit ovat toinen asia jota tässä nyt on vatvottu. Pörssien liivipukukaverit  ovat olleet hysteerisinä Nokian hinnan laskusta  ja  myymäänkin on usutettu.
Vaan entä jos hätähousuilla meneekin veikkaus aivan metsään.  Hankkisiko kaukonäköinen kohta riisin tai pari, jos hinta kumminkin sattuisi pompsahtamaan.  Jos ei, niin säästääpä piirustuspaperin ostoissa sitten joskus.
***
Puolustusvoimien yksi ongelma on Yle uutisten mukaan se, että ”firmalla” on käytössä koko joukko hyvin huonokuntoisia rakennuksia.


Sikäli kun tässä armeijajuttuja on saanut kuunnella, niin hätä ei ole tämän näköinen. Vuoden -94 saapumiserällä sitä vasta kehnokuntoiset tilat oli ja  1987 ihan ennätyshuonot.   

Joku 60-luvulla ruotuväkensä käynyt muistelee jo, että heillä ei ollut edes ikkunalaseja ja pakkasta tietysti se sama ennätys mikä joka saapumiserällä.
***
Heip.

Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.
Heipähän hei.
Toimituksen lounaissiiven pintaliito-osaston viikkosilpaisu heitetään nyt tähän.
***
Nimittäin tämähän alkoi viime viikolla, Idols-kilpailu, missä taas haetaan hyviä laulajia maineeseen ja mammonaan astumaan.  Tai jos ei astumaan niin ainakin muuta touhuamaan.
Metkaa on.  

Ohjelma kertoo viiltävällä tavalla syrjäytymisestä nykypäivän Suomessa. Niin paljon nuoria ja kauniita ihmisiä ilman ystävää.
Tarkoitan tietysti sitä, että jos näillä kaikilla yrittäjillä olisi ystävä tai pari, olisi sitten myös ollut joku joka pitää huolta että älä mene laulamaan televisioon kun et kerran yhtään osaa.
***
Mutta sitten on se toinen puoli.   Sivusilmällä seuratessa tuli mieleen, että melkoinen harrastajalaulajien työnhakuilmoitus tuo ohjelma on samalla.  Ollenkaan kaikki eivät ohjelmassa vetäise sillä kuuluisalla ammuvainaan nuotilla.
Ensimmäisestä jaksosta jäi mieleen eräskin kaveri, joka näpelöi kitaraa hyvin ja lauloikin varsin mukiinmenevästi – ei ehkä ainutlaatuisesti mutta niin, ettei tullut yhtään kiusaantunut olo kuunnellessa.
Jos vaikka taival kilpailussa ei järin pitkälle veisikään, niin luulisi että tyypin kotikaupungissa kaikki laulajaa vailla olevat orkesterit  ovat ihan kilvan hinkumassa saadakseen kundin solistikseen.  
***
Viikon viihdyttäjä-palkinnon saa postuumisti Esa Pakarinen, jonka syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta.

Pekka Puupään hahmosta vääräleuka tunnetaan, mutta se ei ole ollenkaan koko totuus. Koomiset hahmot ovat vain yksi osa jäljelle jäänyttä perintöä.

Helpolla eivät lentävät lauseet ja sutkaukset miehen matkaan tarttuneet, elämään mahtui järjetön määrä maantietä (silloin vielä sorapintaista), iltamia ja tilapäismajoitusta.
Erinomaisen kuvan Pakarisen elämästä ja viihteentekemisestä sodanjälkeisessä Suomessa antaa Maarit Niiniluodon toimittama elämäkerta Hanuri ja hattu.

Siitä nyt oppii senkin, että ei se ole vain tämän päivän asia, että raskaat ovat huvit raskaan työn päälle.
***
Koukuttavimmasta päästä kilpailuja ovat nämä ruokakisat.  On huippukokkien Top chef ja parhaiden kotikokkien Master chef ja mitä kaikkea.


Jälkimmäinen voisi olla lupaava sekoitus uhoamista, säheltämistä ja todella hienoa osaamista.  Kiirettä vaan on sen verran, että oksat pois.  Tai en tiedä muista mutta ainakin itseä kiinnostaisi totta vie kuulla, miten joku tietty annos syntyy, mitä tehdään millekin aineelle ja miksi.   Nyt tuntiin yritetään mahduttaa ison porukan kokkailut, alkulöpinät ja loppuarvostelut ja julmasti tuotesijoittelua sinne tänne. 


Ei siinä, ettei opettavaista olisi katsoa miten noin periaatteessa tavan tallaajankin on mahdollista rakennella jonkun huippuravintoloitsijan nimikkoannos, kunhan ohjeet annetaan valmiiksi. Tekniikka ja niksit ovat hallussa.


Sitä suuremmalla syyllä leukani tippui lattiaan asti, kun tiistain jaksossa kävi ilmi että osalle kilpailijoista silakka oli ihan ennen näkemätön saati valmistamaton raaka-aine.
Erilaiset mousset ja muut kyllä hallitaan.


Ei voi mitään, mutta tuo on hiukan sama kuin jos joku olisi taitoluistelun maailmanmestaruusmies mutta ei osaisi kävellä.
***
Se jääköön nyt ratkaisematta, onko syynä ruokaohjelmat vai tämä vetinen vuodenaika mutta homejuuston kulutus kylillä on kai kasvanut.
Aura-auto on kuulemma nähty asioilla vähän siellä täällä.
***
Heip.

Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

K-Supermarket

ksupernetti1

Lue uusin lehti (Lehtiluukku)

133096

Mainoksia

 

Eteläisen Salon paikallislehti


Kiinnostaisiko oma mainoksesi tässä?
Ota yhteyttä!

Vastuullista journalismia

Kirjoittajavieras

Uusin lukijan kuva

  • Kauriit kylillä
  • Kuvaus: Terttu Rantanen kuvasi lauman metsäkauriita Perniön Lupajalla, aivan kirkonkylän kupeella.

Perniönseudun Lehti Oy | Lupajantie 1 | 25500 Perniö | (02) 735 2300 ilmoitukset ja tilaukset | (02) 735 2301, (02) 735 2302 toimitus | fax. (02) 735 2284

Tämä julkaisu on suojattu tekijänoikeuslailla. Tekijänoikeuslain nojalla kopiointi muuhun kuin yksityiseen käyttöön edellyttää oikeudenhaltijan luvan.
Tekijänoikeusjärjestö Kopiosto myöntää julkaisujen valokopiointiin ja skannaamiseen lupia oppilaitoksille, yrityksille ja muille yhteisöille.
Tarkista onko organisaatiollanne voimassaoleva kopiointilupa. Lisätietoja luvista ja niiden sisällöstä antaa Kopiosto ry www.kopiosto.fi.

Sivuston toteutus: Arttu Arojoki

rss20