Tervepä terve.  Toimituksen koilliskirjaan viikkoupottaudutaan tässä seuraavaksi.
***
Millainen mies, sellainen kirja.  Monitoimitaiteilija Vesa-Matti Loirin hahmosta hävisi jokunen vuosi sitten ripeästi muhkeutta, ja sama toistui viime viikolla, kun miehen elämäkerta julkaistiin.  Jo iltapäivällä laareista oli hävinnyt enemmän kirjoja kuin niitä oli jäljellä. 

Oma osuus asiaan oli yksi ostettu kirja.  Samalla romahti oma osuus illan kotitöistä; teos vei mukanaan ja yhtäkkiä luettuna olikin jo yli kolmesataa sivua ja kohta loputkin.  Myyntilistoilla kirja noussee ylös, ja mikä sen parempi: on lohdullista nähdä edes tietokirjalaarien tyhjenevän. 

Tämä toisaalta ei todista kuin että monessa meissä asuu pieni tirkistelijä. Vahva takapuolituntuma näet on, että kirjailija Tervo ja päähenkilö Loiri jakavat mielipiteitä vahvasti.  Osa ei voi sietää, osa jumaloi.  Mutta niin vaan tekee teos kauppansa, kun tuoreeltaan on luvattu, että kansien väliin mahtuu peitonheilutusta ja viinamäenkin juttuja.

Tosielämästä ammentavien tekstien laatijana Tervo on aina ollut eniten mieleeni: omaelämäkerralliset kirjat ja kolumnit ovat nasahdelleet melko hyvin maaliin. Niin tälläkin kerralla; sata tuntia haastatteluja ja muut lähteet päälle on paketoitu ennemmin hyvin kuin huonosti. 

Tärkeintä tietysti on, mitä teksti kohteestaan kertoo.  Loirin suuret ja pienemmätkin huolet on revitelty lööpeissä ihmeteltäväksi eikä Turhapuroilta ole voinut välttyä kukaan.  Kirjan ensimmäiset sata sivua todistivat silti, että vähänpä tuota tietää siltikään tästäkään hepusta. Siellä välissä on nimittäin se asiakin: miten pikkupojasta Elannon näyttämön kautta ja onnekkaastikin tulee nuori näyttelijä, sitten kokeneempi ja epäpoliittinen hahmo muuten läpipoliittisena aikana. 

Spede-yhteydet olivat jo tuttuja, joten vieraammat Lapualaisoopperan ja Seitsemän veljeksen vuodet tuli luettua suorastaan ahmien. 

Pari päivää lukemisen jälkeen tuli mieleen, että kohutut rellestämiskohtaukset itse asiassa eivät tuoneet kirjaan varsinaisesti lisää muuta kuin myyntiä. Antti Heikkisen erinomaisessa Juice-elämäkerrassa sävy oli vaivoja ja sairauksia kuvailtaessa sittenkin mieleisempi.

Selvää on, että jotain jää kertomatta edelleen.   Vähälle jää esimerkiksi se, millainen mies taitelija on perhearjessa ollut.  Tai sitten perhearkea ei monen rivin edestä ole ollutkaan.  Kirja on melko hyvä elämäkerta mutta siinä samalla kelpo opus muutaman vuosikymmenen takaisesta Suomesta.  Tai ainakin Helsingin taiteilijapiirien jostain osasta.  Toissaviikonloppuna lukuohjelmassa oli Kalle Päätalon elämäkerta, jossa oli siinäkin paljon samaa tämän Loiri-kirjan kanssa: aika ja paikka olivat erit,  mutta samanmoista pään seinään lyömistä, epätoivoa ja korkin päälle astumista se on ilmeisesti nuoren miehen elämä aina. 

Seuraavaksi otetaan työn alle Kauko Röyhkän omaelämäkerran ensimmäinen osa, joka vertailun vuoksi kertoo, miten sama tehtiin Oulussa.
***
Heip.
Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.