Perniönseudun Lehti

Olen ollut viimeaikoina tavattoman onnellinen ilman sen suurempaa syytä, jos nyt niin voi sanoa. Viime viikolla tapasin onnellisia purjehtijoita ja lomailijoita rannalla ja satamissa. Muutaman kerran käännyin Kemiössä ja kaikki oli yhtä kesäistä onnellisuutta. Eräänä aamuna katselin Turussa merta joka kimalsi nostokurkien ja konttien välissä. Tulin hämmentävän onnelliseksi ottaen huomioon edellisen yön lyhyeksi jääneet unet. Totesin, että onnellisuuden on pakko olla yhteydessä meri-ilmastoon, veden läheisyyteen. Esitin saaristolaisjuurista onnelliselle ystävälleni väittämän, että saaristossa elävät ihmiset ovat onnellisempia kuin muut. Hän vastasi, että ehkä luonnon kanssa symbioosissa eläminen vaikuttaa ihmiseen positiivisesti ja, että meri tuo tiettyä rauhaa elämään. Ehkä onneni johtuu siis siitä, että asun muutaman sadan metrin päässä Aurajoenrannasta, ja voin melkein kuvitella haistavani meren. Täällä Perniössä työhuoneeni ikkunasta voin kuulla suihkulähteen ääneen. Ehkä se tunkeutuu aivojeni onnellisuutta sääteleviin osiin ja tekee taikojaan.
Onni tulee ihmisen elämään loppujen lopuksi pienien asioiden myötä. Jos itämeri lasketaan pieneksi? Kustaa 3 v. sanoi kerran mahtipontisesti, että ”suuret asiat syntyvät pienistä teoista”. Tosin hän oli kuullut sanonnan Aladdinilta, mutta joka tapauksessa hänen mieleensä oli jäänyt yksi elämän perusajatuksista. Ehkä hän ei ymmärrä sitä vielä, mutta kun niitä pieniä paloja alkaa kertyä, hän huomaa pian mikä palapelistä alkaa muodostua.
Jonkun elämään onni tulee turvallisuudentunteen kautta. Siitä kun elämä on vakaata, rutinoitunutta ja rauhallista. Onni saattaa olla joka-aamuinen tuoreen sanomalehden tuoksu yhdistettynä kurkkuvoileivän ja kahvin aromeihin. Toisille bensankatkuinen kilparata, ulkomaanmatkat ja rinkkaelämä ovat sitä sisältöä, joka pitää onnellisena. Tärkeintä on mielestäni se, että tietää itse mistä onnensa saa, eikä yritä väittää muuta. Olen kehdannut myöntää rakastavani sitä kun aamuisin kun poljen kouluun, jokilaivassa soi radiokuunnelmat. En koskaan kotona kuuntele kuunnelmia, mutta sinä hetkenä ne tekevät minusta ainakin väliaikaisesti onnellisen.
Ollakseen onnellinen, ihmisen on tajuttava, että täydellisyyden tavoittelu on onnellisuudestakin puhuttaessa tuhraa. Aina on joku pala hukassa tai koira on kuolannut sen pehmeäksi niin, ettei sitä voi heti asettaa paikoilleen. Tällöin onnea haetaan jostakin muualta. Minulle on opetettu, että ei voi odottaa kaiken olevan aina täydellistä, vaan pitää tyytyä siihen mitä kullakin hetkellä on tarjottavanaan ja yrittää löytää niistä ne puolet, jotka nostavat mielialaa. Hyvällä tuurilla voi olla onnellinen vaikka muutama pala olisikin hukassa.
Jottei lähdetä lipsumaan liian syvällisen pohdiskelun puolelle, palataan takaisin arkeen.  Ajattelin nauhoittaa mp3-soittimeeni aaltojen loisketta ja lokkien kirkunaa sekä sivellä hieman suolavettä nenän alle. Jos ei silloin onni ole, ei sitten milloinkaan!

Moni on varmasti kuullut niitä tarinoita kun puu on kaatunut isolla parkkipaikalla seisovan ainoan auton päälle. Huonoa tuuria, sanoisi moni. Haluan uskoa toisin.
Pyöräilin tavalliseen tapaani Turun kävelykadulla viime lauantaina. Yhtäkkiä takaani kuului kova auton kiihdytys. Ajattelin sen kuuluvan kauempana olevalta poikkikadulta, mutta vilkaisin kuitenkin taakseni ja auto tuli suoraan kohti. Ehdin kurvata pyörälläni sivuun juuri ennen kuin harmaa kaupunkimaasturi ajaa järjetöntä nopeutta samalta linjalta, jolla juuri poljin. Kuljettajalla ei ollut aikomustakaan jarruttaa tai väistää, vauhti oli nousussa. Fysiikanlaista en ole kovinkaan hyvin perillä, mutta sen uskon tietäväni, että auton nopeudella ja massalla oli jotain tekemistä kilisevien ja irtoilevien kaivonkansien ja ilmavirran mukana lentelevien roskien kanssa. Soitin poliisille. Kun pääsin määränpäähäni, jalat tärisivät niin, etten seissyt seuraavaan tuntiin. En ala päivittelemään maailman menoa ja hulluja ihmisiä. Tein sen jo lauantaina ja sehän on ennenkin huomattu, että joillakin viiraa päässä ja pahasti.

Minä uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Ainakin haluan uskoa niin. Näitä tarkoituksia on mahtava mietiskellä jälkeenpäin. Lauantaisen kävelykatuepisodin perimmäisestä tarkoituksesta en ole aivan varma, mutta kun lasken yhteen perjantaisen läheltäpiti-tilanteen peuran kanssa, voisin kuvitella, että joku haluaa saada minut hengiltä. Mutta eihän kukaan sellaiseen tarkoitukseen halua uskoa? Ei. Niinpä ajattelen, että ehkä tarinan opetus oli, että "älä kuuntele musiikkia pyörällä ajaessa". Jos minulla olisi ollut kuulokkeet korvissa, kuuntelisin nyt luultavasti enkelten harppuja.

Olimme talvella viikon laskettelureissulla ulkomailla. Ystävälläni ei ollut kypärää, sillä hänen mielestään se näytti typerältä. Me muut kävimme kuitenkin salaa valkkaamassa hänelle rinnekaupan upeimman kypärän ja ennen ensimmäistä laskua, puoliksi pakotettuna hän osti kypärän. Kuuden päivän hissilippu oli vielä tulostuksen jäljiltä lämpimänä taskussa, kun ystäväni kolmannessa laskussa kaatui pahasti. Kypärä suojasi päätä, mutta polvi vääntyi ja lumilautailu sai jäädä. Sinne meni vuoden ainoat lomapäivät ja kallis matka. Mietimme jälkeenpäin, että jos tuo suhteellisen pieni vamma ei olisi pitänyt ystäväämme loppuviikkoa pois rinteestä, hänelle olisi luultavasti myöhemmin käynyt pahemmin. Näin halusimme uskoa.
Entä se puun alle jäänyt auto? En tietenkään tiedä miksi niin kävi. Jos olisin auton omistaja, ajattelisin varmasti että autossa oli jokin tunnistamaton vika, joka olisi seuraavalla matkalla saattanut koitua kuskin kohtaloksi.