Perniönseudun Lehti

No, onnistuiko työajatusten karkotus mielestä hiihtolomaviikon ajaksi? Vai tuliko mietittyä ladullakin mitä jäi tekemättä, mitä pitäisi tehdä tai pärjäävätkö ne muut siellä nyt ilman minua?

Työntekoa mitataan useimmiten ajassa ja työaikaa rahassa. Kun kellokorttia vilautetaan työpäivän päätteeksi, palkanmaksu katkeaa. Vaan katkeavatko ajatukset?
Vuosia sitten ensimmäisissä työpaikoissani jätin työasiat työpaikalle, enkä miettinyt iltaisin miten mansikkasato pärjää tai onko maauimalan veteen livahtanut liikaa klooria. Ei tarvinnut, ne eivät olleet minun murheitani. Minulla oli työni, hoidin sen huolellisesti ja lähdin pois. En ollut vastuussa muusta kuin omasta työstäni, en kokonaisuuksista. Ei ollut stressiä.

Joitakin vuosia sitten tein ensimmäisen oman projektini, tuotin valokuvanäyttelyn. Olin vastuussa koko projektista, ensimmäistä kertaa elämässäni. Tein työtä ilman korvausta, mutta suurella intohimolla. Meille opiskelijoille kun palkka maksetaan usein opintopisteinä, se toimi myös minulla yhtenä innoittajana. Tuolloin opettaja ohjeisti, että työpäiväkirjaan (jota pidettiin, jotta voitiin antaa niitä opintopisteitä) kirjataan ylös kaikki projektiin käytetty aika, myös ajattelu. No minähän kirjasin. Voi sitä raukkaa joka joutui arvioimaan yli 20 sivua pitkän työpäiväkirjani ajatuksenjuoksua! Avajaisten lähestyessä päivät venyivät ja yöunet vähenivät. Tunteja olisi tullut joskus parikymmentäkin vuorokaudessa, mutta en kehdannut kirjoittaa niitä ylös.


Sittemmin kun projektit ovat kasvaneet ja vastuuta on tullut lisää, myös ajatustyö ”työajan” ulkopuolella on lisääntynyt entisestään. Aina ei ole ollut palkkana edes opintopisteet vaan pikemminkin univelka. Jossain vaiheessa ajattelin, että se on ”vain tän alan juttu”. Liian helppoa tuoda työt kotiin läppärin sisässä ja tehdä luovaa ajattelutyötä öisin.
Mitä jos vaihtaisi alaa? Alkaisi vaikka käsityöyrittäjäksi. Surruttelisi saumurilla päivät pitkät, eikä tarvitsisi ajatella muuta. Paitsi kankaiden ja nappien tilaukset. Ja tuotteiden myynti. Ja Yrityksen kirjanpito. Mitä jos ei myy tarpeeksi? Ei, ei käsityöyrittäjäksi, huolet voivat tulla kotiin.


Entäpä hoitoala? Potilaiden hoitoa olisi ainakin mahdotonta tuoda kotiin. Kotona toki saattaisi huolettaa hoidettujen potilaiden kunto. Tai ruuhkan takia hoitoa odottavien potilaiden kohtalo. Tai entäpä jos hoidettava ei paranekaan? Resurssipula niin rahassa kuin henkilöstössä painaa aika ajoin päälle, eikä niitäkään voi olla murehtimatta. Ja aina saisi toimia ihottumakonsulttina naapureille ja tutun tutuille. Ei, ei hoitoalalle.


No miten olisi puhelinmyyjä? Soittelisin vähän ihmisille, yrittäisin olla hauska ja luotettava ja saisin myyntiluvut hetkessä nousuun. Ei tarvitsisi kotona murehtia ostajien mielenterveyttä. Mutta mitä jos kukaan ostakaan lehteä? Tavoitteet eivät täyty ja provikat jäävät saamatta. Millä sitä sitten syö? Ja miten suodattaa ne ei-niin-kohteliaiden asiakkaiden haistattelut kun itselläkin on huono päivä? Ei, ei puhelinmyyntiin.


Rehellisesti sanoen, onko olemassa työtä, jota ei milloinkaan toisi ajatuksissaan kotiin? Jos joku keksii stressittömän työn, ota yhteyttä:

Tiedätkö elokuvan The Truman Show?

Siinä Jim Carreyn esittämä hahmo elää normaalia elämäänsä, kunnes eräänä päivänä hän herää epäilemään, että jotain on pielessä. Hän kohtaa työmatkalla aina samat ihmiset, jotka sanovat aina samat asiat. Jokainen päivä toistaa samaa kaavaansa. En viitsi paljastaa elokuvan juonta, mutta ajoittain olen löytänyt itseni samojen epäilyjen ääreltä.


Joka aamu silmäni tekevät samat havainnot samassa järjestyksessä: Astun bussiin, jossa odottavat jo omilla tutuilla paikoillaan kolme muuta nuorta naista. Istun vakiopaikalleni, jonka rikkinäisestä etupenkistä tarkistan, josko bussia olisi vihdoin vaihdettu. Ei, ei tänäkään aamuna. Tuomiokirkkopuiston kohdalle päästyämme olen aloittanut syömään aamupalaani.  Bussi hidastaa pysäkille, jolla odottanut, partansa valkoisella pampulalla koristanut mies kävelee takimmaiseen bussiin. Kuten jokaisena aamuna. Parinkymmenen kilometrin päässä takapenkkiä lähellä istunut tyttö jää kyydistä pois ja nostaa laukun olalleen. Samalla tavalla kuin jokaisena aamuna. Seuraavalla pysäkillä kyytiin tulee maastopyörällä pysäkille ajanut mies. Hän tulee aina viimetingassa, sillä hän riisuu kypärän ja mp3-soittimen kuulokkeet päästään vasta mennessään istumaan – aina samalle paikalle. Ihmisiä tulee bussiin ja poistuu bussista, aina samalla tavalla. Perniöön päästyäni odotan toimituksen ovien avautumista ja seuraan aina samojen ihmisten saapumista työpaikallensa, samassa järjestyksessä.


Tässä vaiheessa tarinaani toimituksen lounaiskulmasta todetaan, että ”tervetuloa  työssäkäyvän aikuisen arkeen.”


Mieleeni heräsi kuitenkin kysymys: Missä vaiheessa tuntemattomia, joka päivä vastaan käveleviä ihmisiä pitää alkaa tervehtiä? Väkisinhän siinä alkaa tuntua tutulta jos vuosikaudet istuu linja-auton peräkkäisissä penkeissä ja tuijottaa toisen takaraivoa. Tuntee toisen hiuspyörylät ja kaljut kohdat paremmin kuin omansa. Entä missä vaiheessa bussikuski tunnistaa minut ja voin vain ostaa lipun Turkuun, näyttämättä aina opiskelijakorttiani?


Nyt kuitenkin uhmaan kohtaloani ja pistän arkirutiinit uusiksi. Kesäni Perniössä on jälleen kerran päättymässä, enkä usko, että samat ihmiset enää toistavat tapojaan elämässäni joka ikinen aamu. (Jos niin käy, alan todella huolestua.)


Kiitos ajastanne ja palautteestanne. Kiitos ennen kaikkea mielenkiintoisista keskusteluista. Haastattelutuokiot eivät ole noudattaneet pelkästään ”minä kysyn, sinä vastaat” tai ”minä puhun, sinä kuuntelet” –kaavaa, vaan tapaamisissa on syntynyt ajoittain erittäin hyviä, molempia osapuolia kasvattavia keskusteluja. Kiitos Pekka, Maija, Aku ja Minna! Kiitos, että sain toteuttaa tyhmimmätkin päähänpistoni.



Koen kasvaneen henkistä pituutta kesän aikana ainakin kymmenen metriä. Lähikaupan jäätelöt tosin pitivät huolen, että kehoni tasapaino säilyy ja lisäsivät myös sitä fyysistä leveyttä.