Suomen aluehallinto muuttuu melkoisesti vuodenvaihteessa.
Edellisen kerran  suuruudistus tehtiin vuonna 1997, kun 12 läänistä muodostettiin nykyiset kuusi.
Jatkossa toiminnassa ovat aluehallintovirastot  sivutoimipisteineen sekä uudenlaiset elinkeino- liikenne- ja ympäristökeskukset.  Nykyisistä elimistä esimerkiksi te-keskukset, tiepiirit ja ympäristövirastot siirtyvät historiankirjoihin.   Kitkatta  vuoden alku ei varmasti suju, kokemukset kuntaliitoksista ovat osoittaneet että organisaatioiden yhteen hitsaamisessa on  aina omat kiemuransa eikä  soraääniltäkään vältytä.   Tunteet ovat jo ennen koko uudistuksen toimeenpanoa ehtineet kuumeta esimerkiksi Pohjanmaalla, jossa yhdelle keskukselle koettiin jäävän edelleen liian iso – ja vielä kaksikielinen alue.
Uudistuksen luvataan antavan maakuntaliitoille lisää painoarvoa.   Loogista olisi, että liitot kuuntelevat herkällä korvalla myös kuntia.  Uudistus on tehnyt tehtävänsä, jos  alueellisen osaamisen merkitys kasvaa.
Jos tuulettamisen varaa ja tarvetta on ollut, toivottavasti uuteen alkuun lähdetään riittävän puhtaalta pöydältä jotta toimintatavatkin päivittyvät.    Kartasta katsoen hallinto virtaviivastuu kaiken aikaa: yliviivattu on koko joukko kuntia ja kohta läänitkin.
Nähtäväksi jää, onko nyt varsin pirstaleinen aluehallinto vuoden päästä tavan kuntalaiselle yhtään sen helpommin hahmotettavissa kuin nytkään.   Organisaatiot alkavat helposti kasvaa jälleen muodottomiksi, jos eri tarkoituksia varten aletaan uusien keskusten alle perustaa esimerkiksi erilaisia toimikuntia ja kuntayhtymiä.  Tavoitteen pitäisi kuitenkin olla, että resursseilla tuotetaan hallinnon sijasta hyviä palveluita.