Mielipide

Liikenneministeri Anne Bernerin (kesk.) aloitteesta valtionhallinto alkaa tutkia Suomen kulkuväylien yhtiöittämistä. Tämä merkitsisi uuden valtion yhtiön perustamista ja nimiehdotuskin on sille jo valmiina: Oy Via AuratusAb.
Eri asia on, kenelle se loppujen lopuksi tulee olemaan kultainen sampo. Maksumiehinä ovat taas tienkäyttäjät = veronmaksajat, jotka joutuvat tienkäyttämaksuilla maksamaan jo toiseen kertaan maassa olevat kulkuväylät (maantiet, rautatiet, moottoritiet jne). Nehän on jo kertaalleen maksettu verovaroilla!
Käytännössä valtio myisi liikenneväylät tälle uudelle yhtiölle, joka joutuisi ottamaan useiden miljardien velat kauppahinnan maksamiseksi. Tienkäyttömaksuista leijonanosa menisi lyhennysten ja korkojen maksuun ja varsinaisiin tieinvestointeihin, ylläpitoon ja parannuksiin riittäisi ehkä hiukkasen. Samalla on huomioitava, että liikenteen seurantajärjestelmän rakentaminen rahastusta varten on myös melkoinen investointi: yhtiön pitää saada esim. jokaisesta autosta tiedot kuinka paljon sillä on ajettu, jotta voidaan laskuttaa ajetut kilometrit. Laskutusta voi mutkistaa vielä se, jos on paljon erihintaisia tienpätkiä.
Yhtiön johtoon on varmasti kovasti tunkua, kun muistelee valtionyhtiöiden palkitsemisjärjestelmää: sieltä löytyy Fortumin Liliukset ja muut optiomestarit. Ei siinä kummoista liikemiestaitoa tarvita, kun osaa määrätä tienkäyttömaksut sen verran suuriksi että yhtiö tuottaa riittävän voiton optioiden maksuun. Kun yhtiö saadaan käyttömaksuilla hyvään ja tuottavaan kuntoon, niin se voidaan myydä sitten ulkomaisille sijoittajille Carunan tapaan kovalla hinnalla ja senaikainen hallitus voi taas röyhistellä tienanneensa miljardeja.
Tässä maassa löytyy tietysti monenlaista tienpätkää: on vilkkaasti liikennöityjä valtaväyliä, syrjäisiä maanteitä joissa muutamia kulkijoita päivittäin ja kaikkea siltä väliltä. On melko varmaa, ettei uusi yhtiö tule pitämään rasitteinaan sellaisia teitä, jotka eivät ole tuottavia. Näiden ”syrjäväylien” annetaan rapautua entisestään ja niiden liikennöintiä voidaan rajoittaa esim. uusilla liikennemerkeillä: ajo sallittu vain traktorilla, maastoajoneuvolla tai talvisaikaan moottorikelkalla, kun aurausta ei järjestetä. Toinen vaihtoehto on, että yhtiö luopuu näistä teistä tykkänään ja ne muutetaan yksityisteiksi. Silloin teitä tarvitsevat muodostavat tienhoitokuntia ja päättävät itse teiden kunnossapidosta rahoituksineen. Eli tuottamatonta bisnestä yksityistetään.
Jos nämä Bernerin suunnitelmat toteutuvat, niin saas nähdä miten kylän raittia kuljetaan ja millä hinnalla!

Saurun faari

 

Uber-taksi, Airbnb, Tori.fi, Huuto.net, kimppakyyti.fi tai Ravintolapäivä ovat kaikki jakamistalouden ilmiöitä.
Jakamistalous liittyy sekä työelämän että digitalisaation suureen murrokseen. Jakamistalous on yksityisten hyödykkeiden vaihtoa tai yhteiskäyttöä ja sen mahdollistamista digitaalisen teknologian, erilaisten alustojen avulla.
Jakamistalous voi levitä lähes mille tahansa toimialalle ja samalla se väistämättä järkyttää valtioiden, kuntien ja yritysten toimintaa. Ne joutuvatkin pohtimaan miten muuttaa toimintaansa sen myötä.

Yksilön näkökulmasta ongelmallisin on sosiaaliturva. Miten ratkaista tilanne, jossa tulot koostuvat pienistä summista sieltä täältä ilman työsuhdetta. Miten yhteiskunnan palvelut ja tulonsiirrot sopivat tähän? Jakamistaloudella itsensä elättävälle ei kerry työttömyysturvaa eikä eläketurvaa. Tarvitaan uudenlaisia turvaverkkoja. Pitäisikö vaikkapa eläkekertymä irrottaa työsuhteesta tai olisiko kansalaispalkka yksi ratkaisu?

Jakamistaloudessa eniten ongelmia aiheutuu verotuksen, etenkin verokertymän suhteen. Pienten silpputulojen ilmoittaminen on työlästä, jolloin syntyy harmaata taloutta.
Toisaalta verkkopalveluja nettialustoilla tarjoavat yritykset, jotka saattavat kääriä isojakin voittoja, maksavat veronsa muualla, jos maksavat ollenkaan. Digitaalinen alusta on kevyt rakenne ja on omiaan lisäämään ylikansallisten yhtiöiden veronkiertoa. Samalla se voi tuhota verotuksellisesti kotimaisia perinteisiä elinkeinoja, jotka veroja maksavat. Kansallinen tulorekisteri voisi olla silpputulojen ilmoittamiselle helppo tapa. Voitaisiinko alustoja verottaa vaikkapa digiverolla?

Jakamistalous tulee muuttamaan yhteiskuntaamme dramaattisella tavalla, halusimme tai emme. Jakamistalous tarvitsee pelisäännöt, jotka sopivat yhteen hyvinvointiyhteiskunnan kanssa. Sitä ei pidä jättää kansainvälisten suuryritysten rahantekokoneeksi.
Jakamistalous voi parhaimmillaan tehdä mahdolliseksi sellaisen tulevaisuuden, jossa markkinaehtoisten hyödykkeiden tuotanto, yhteiskunnallinen valta ja sosiaaliset rakenteet jakautuvat laaja-alaisemmin ja tasa-arvoisemmin. Ollaan etulinjassa ja mahdollistetaan jakamistalous sellaisella tavalla joka tuo Suomeen lisää työtä.
Eeva-Johanna Eloranta
kansanedustaja (sd)

Hei kaikki. Tämä teksti käsittelee anteeksipyyntöä siitä kulmasta, josta minä sen olen jo pitkään nähnyt. Itse suosin pitkiä ja monisanaisia anteeksipyyntöjä ja toivonkin saavani muutkin suosimaan niitä.  

Nykyään on hyvin yleistä, että sivistyneiden perheiden lapsille opetetaan pienestä pitäen, että aina pitää pyytää anteeksi tehtyään jotain pahaa ja että aina pitää antaa anteeksi niille, jotka sitä pyytävät. Aina kun minä tappelin pienenä veljeni kanssa, mikä oli hyvin harvinaista, vanhempamme pistivät meidät nurkkiin häpeämään, kunnes anteeksipyynnöt oli vaihdettu.  
Aikuisille tuntuu olevan tärkeintä, että lapsi pyytää anteeksi, ja että näennäinen sopu tulee solmittua.
Tällainen anteeksipyyntö saattaa rauhoittaa tilanteen joksikin aikaa, koska väärintekijästä tuntuu pahalta joutua myöntämään olleensa väärässä. Eikö se siis kuitenkin ole pohjimmiltaan hyvä juttu? Ei. Ensinnäkin väärintekijä oppii, että voi tehdä häpeilemättä mitä vaan ja kuitata asian jälkikäteen anteeksipyynnöllä. Toisekseen ei ole reilua pakottaa toista osapuolta hyväksymään anteeksipyyntöä.  

Tilanne lienee kaikkein pahimmillaan koulussa ja etenkin ala-asteella. Nykyaikaisessa koulusysteemissä, jossa kerätään suuria joukkoja toisiinsa nähden monilla tavoin hyvin erilaisia lapsia samaan laitokseen, jossa heidän täydellinen valvomisensa ja kontrolloimisensa on lähes mahdotonta, kiusaamistilanteet ovat väistämättömiä. Minäkin olin ala-asteella kiusattu. Se ei ollut kovin vakavaa, mutta olin silloin vielä melko herkkä lapsi ja otin asian raskaasti. Kerroin ensimmäistä kertaa asiasta opettajalle ensimmäisen luokan loppupuolella, jolloin opettaja käski pääasiallisia kiusaajia pyytämään käytöstään anteeksi.
Minut oltiin opetettu antamaan anteeksi sitä pyytäville, eikä kieltävä vastaus olisi varmaan kelvannut muutenkaan, joten asia oli sillä selvä. Kiusaaminen jatkui entiseen tapaansa ja sama kaava toistui pariin kertaan, kunnes erään kerran opettajani tiuskaisi minulle, että minun pitäisi koittaa itse käskeä heitä lopettamaan. En koskaan vaivautunut ilmoittamaan kiusaajilleni, etten jostain kumman syystä pidä siitä, että minua hakataan ja tönitään huvin vuoksi, enkä sen puoleen enää jatkossa valittanut opettajillekaan, koska jollain tasolla tunsin sen olevan väärin sekä hyödytöntä.  
Sen sijaan monisanaisessa anteeksipyynnössä pahantekijä joutuu miettimään oikeasti tekojaan. Monisanainen anteeksipyyntö haastaa anteeksipyytäjän kysymään itseltään: ”Oliko toimintani moraalisesti oikein?”
Monisanainen anteeksipyyntö on myös tietyllä tavalla helpompi an
teeksipyytäjälle. Tietysti on vaikeaa miettiä kriittisesti omaa toimintaansa, mutta mikäli vielä pohdinnan jälkeenkään ei usko tehneensä mitään väärin, voi vilpittömästi sanoa vaan olevansa pahoillaan siitä, että toiselle tuli paha mieli.
Tietysti on olemassa niitäkin ihmisiä, jotka eivät oikeasti tunne huonoa omaatuntoa toisten vahingoittamisesta, mutta maailmaahan ei saa koskaan täydelliseksi, eihän? Lisäksi juuri tämän takia on tärkeää, ettei huonon käytöksen uhrin ole pakko antaa anteeksi ainakaan toistuvan huonon käytöksen jälkeen.  

Lisäksi loppuun haluaisin vielä huomauttaa sellaisesta turhasta faktasta, että ”anteeksi” on loppujen lopuksi pyyntö. On epäreilua tehdä toiselle pahaa ja sen jälkeen pyytää vielä anteeksiantoa. Sen sijaan ”olen pahoillani” vain ilmaisee katumusta. Käytännössähän sillä ei ole mitään väliä, mutta silti suosin jälkimmäistä vaihtoehtoa.  

Maailma, jossa ”anteeksi” kuittaa pahat teot, on kiusaajien ja pahan olon maailma.  Mielestäni kaikkien pitäisi opetella tutkailemaan omia tekojaan kriittisessä valossa ja kertomaan, mistä oikeastaan on pahoillaan.
Mielestäni myöskään kenenkään ei todellakaan pitäisi olla pakko ”antaa anteeksi”. Kun joku pakottaa siihen, se on valehtelua, eikä se hyödytä ketään.  
 
Mikael Lindholm
Perniön yhteiskoulu

Eläkkeensaaja ei voi luottaa enää kehenkään eikä mihinkään. Ainoastaan eläkejärjestöt toimivat hyvin. Solmitut sopimukset eivät päde. Niitä muutetaan sen mukaan, kuka kulloinkin on päättävässä asemassa ja aina eläkkeensaajan kannalta huonompaan suuntaan. Eläkeläisten mielipidettä ei juurikaan kuunnella eikä heitä ole päättävissä elimissä pitämässä omiensa puolia.
Sopimusten mukaan eläkkeen piti kattaa 60 prosenttia palkasta , mutta mitä kauemmin henkilö on eläkkeellä, sen pienemmäksi eläke käy.
Kuitenkin eläkeläisten kulut kasvavat iän myötä sairauksien ja muiden palvelutarpeiden lisääntyessä. Eläke pienenee yhden prosentin vuosivauhdilla. Sitä laskevat jo alkuperäisestä sopimuksesta kahdesti tarkastettu indeksi, palkansaajia korkeampi verotus ja ikäaikakerroin sekä viimeksi vielä pakastettu indeksi, joka ilmeisesti tuli ainaiseksi.
Nyt on tilaston mukaan rahastoissa n. 183 miljardia euroa(tieto netistä) eikä niistä ole koskaan maksettu yhtään eläkettä, ei nytkään vaikka siihen olisi tarvetta pienten eläkkeiden vuoksi, jotka eivät riitä normaaliin elämiseen. Mihin varoja oikein kerätään?
Rahastot kasvavat vuosi vuodelta. Vain ylisuuret hallintakulut ja eläkepomojen suuret palkat rahastoa rasittavat.
Tavalliset pieneläkeläiset saavat kitua pienellä eläkkeellä ja miettiä miten eläke riittää ruokaan , lääkkeisin, asumiseen ja yleiseen hyvinvointiin.
Muistetaan silti ketkä tätä Suomen hyvinvointi valtiota ovat olleet puolustamassa ja tekemässä sotien jälkeen, kyllä he ovat ansainneet kunnon eläkkeen ja hieman hyvinvointia eläkepäiviin. Nykyään sanotaan että kotona ollaan mahdollisimman pitkään. Pidetään siitä kiinni Salossakin, lamasta huolimatta.

Simo Vesa
Kaupunginvaltuutettu
sdp, Salo

Jo pian takana olevan talven pakkaset kiihdyttivät tuulivoimakeskustelun useaan kertaan reilusti plussan puolelle. Tuulivoima oli vuoroin liian halpaa, vuoroin liian kallista. Lennokkaimpien väitteiden mukaan vajaan neljän prosentin tuulisähkön tuotanto on jo johtanut Suomessa hiilivoimaloiden sulkemiseen ja koko sähkömarkkinan sekamelskaan.
Sähkö ei loppunut pelotteluista huolimatta. Vaikka kulutuspiikin huipun kohdalla oli tyyntä, tuotti tuulivoima pakkasjaksolla muuten hyvin. Siirtoyhteydet takkusivat, mutta varavoimalaitoksia ei jouduttu käynnistämään eikä kulutus joutunut joustamaan. Voidaan toki spekuloida, mitä olisi tapahtunut, jos suuri yksittäinen tuotantoyksikkö olisi vikaantunut samaan aikaan. Suomen tehoreservit on kuitenkin mitoitettu kestämään tällaisetkin tilanteet. Meidän suomalaisten tulisikin muistaa olla kiitollisia siitä, että meidän sähköjärjestelmämme on toimitusvarmuudeltaan maailman kiistatonta huippua!
Tuulivoimalta vaaditaan markkinaehtoisuutta ja annetaan helposti ymmärtää, että Suomen vanha sähköntuotantokapasiteetti on syntynyt markkinaehtoisesti. Nykyiset sähköntuotantolaitokset on kuitenkin rakennettu Kekkosen ajan Suomessa. Investoinnit tehtiin valtiovetoisesti energiapulan edessä.
Yritykset rakensivat sähköntuotantoa pääosin omaan tarpeeseensa. Tältä ajalta on peräisin ns. Mankala-mallin yhtiörakenne, johon ”perinteinen” sähköntuotanto hyvin laajasti nojaa, ja jotka tekevät edelleen suurimman osan Suomessa tuotetusta sähköstä. Mankala-sähkö myydään omistajille omakustannehintaan – oli se sitten yli tai alle sähkön markkinahinnan. Lähes kaikkia näitä on tuettu valtion toimesta monella tavalla sekä suorasti että epäsuorasti.
Sähkön varastointimahdollisuudet ovat vielä rajalliset, mutta varastointia olennaisempaa ovat hyvät siirtoyhteydet ja kansainvälinen yhteistyö. Nord Poolissa on kerätty koko Pohjolan vesivarannot samaan järjestelmään, joten markkinamme on valmis vastaanottamaan suurenkin osuuden tuotannoltaan vaihtelevaa kapasiteettia suuren säätökapasiteetin vuoksi. Nord poolin ansiosta suomalaisen tuulivoiman kapasiteetti voitaisiinkin, sähkön loppukulutusta tarkastellen, helposti moninkertaistaa nykyisestä vuodelle 2020 asetetusta 6 - 7 prosentin tavoitteesta 18 - 20 TWh:iin, pidemmällä tähtäimellä jopa 30 TWh:iin.
Tänäkin päivänä sähköntuotantolaitosten rakentaminen perustuu usein poliittisiin päätöksiin, meillä ja muualla.
Myös suomalainen tuulivoima on poliittisen tahdon varassa. Alan kehittymisen kannalta energiapolitiikan tulisi olla mahdollisimman pitkäjänteistä - näin Suomeen saadaan lisää puhdasta ja kotimaista energiantuotantoa sekä investointeja aikana jolloin niitä eniten kaivataan.

Jari Suominen,
Suomen
Tuulivoimayhdistys ry:n
puheenjohtaja

K-Supermarket

ksupernetti1

Lue uusin lehti (Lehtiluukku)

133096

Kesälehti Tortone

Mainoksia

 

Eteläisen Salon paikallislehti


Kiinnostaisiko oma mainoksesi tässä?
Ota yhteyttä!

Vastuullista journalismia

Kirjoittajavieras

Uusin lukijan kuva

  • Enkelipilvi asemalla
  • Kuvaus: Anni Hietanen kuvasi enkelin taivaalla Perniön asemalla elokuun viimeisenä päivänä.

Perniönseudun Lehti Oy | Lupajantie 1 | 25500 Perniö | (02) 735 2300 ilmoitukset ja tilaukset | (02) 735 2301, (02) 735 2302 toimitus | fax. (02) 735 2284

Tämä julkaisu on suojattu tekijänoikeuslailla. Tekijänoikeuslain nojalla kopiointi muuhun kuin yksityiseen käyttöön edellyttää oikeudenhaltijan luvan.
Tekijänoikeusjärjestö Kopiosto myöntää julkaisujen valokopiointiin ja skannaamiseen lupia oppilaitoksille, yrityksille ja muille yhteisöille.
Tarkista onko organisaatiollanne voimassaoleva kopiointilupa. Lisätietoja luvista ja niiden sisällöstä antaa Kopiosto ry www.kopiosto.fi.

Sivuston toteutus: Arttu Arojoki

rss20