Mielipide

Petun saaren vakituinen asukas Heikki Liede on huolissaan jätteiden kuljetuksen  muuttumisesta sopimusperusteiseksi. Muutos järjestelmässä tapahtuu, mutta mitään muutosta käytännön tasolla ei tarvitse tapahtua. Kiinteistönomistajien yhteistoiminta mahdollistaa jatkossakin kaiken sen palvelun, mistä nytkin nautitaan.
Otetaan esimerkkinä Petun saari. Saaren yksi ja yhteinen jätepiste on hyvällä paikalla lähellä lossirantaa, jota kautta kaikki kulkevat. Jatkossakin voidaan ja mielestäni tulee sopia, että saarella on yksi yhteinen jätepiste entisellä paikallaan. Jätepisteen hoidosta saaren kiinteistönomistajat sopivat yhteisesti jonkin jätehuoltoyrittäjän kanssa. Lasku tulee kuten nytkin, mutta ei Rouskikselta vaan yrittäjältä. Tällaisessa yhteisessä sopimisessa toimijana voi hyvin olla Petun yksityistien tiekunta, johon kaikki kiinteistönomistajat kuuluvat. Lisätyöstä tiekunnalle tulevat kustannukset tulee jakaa tasan kaikkien osakkaiden, kiinteistönomistajien kesken.
Petun saaren jätteiden kuljetukseen ja keräilyyn ei tarvitse tuoda mitään uutta, eikä varsinkaan saarta kiertäviä jäteautoja. Mutta jätepisteen kehittämistä siten, että sieltä löytyy useammalle eri jätejakeelle oma astia, voidaan varmaan pohtia. Nythän kaikki jätteet menevät samaan purkkiin ja sitten jätepenkkaan Korvenmäellä. Se ei ole paras ratkaisu.
Sopimusperusteiseen jätteenkuljetusjärjestelmään kuuluu myös, kuten nykyiseenkin järjestelmään, että kaikki kiinteistöt joutuvat tekemään sopimuksen jätteen kuljettamisesta. Vapaamatkustajia ei voi olla, eikä mökkiläinenkään vapaudu maksuista jätteiden kotiin kuljettamisella. Asian valvonta kuuluu kaupungin viranomaisille.
Muutos tuo aina pelkoja, mutta muutos antaa myös mahdollisuuksia kehitykseen.

Esko E Rannikko
Petun kesäasukas, joka pyrkii vakituiseksi asukkaaksi


Jokainen aikakausi kirjoittaa omaa historiaansa, ja joskus tuntuu siltä, että jokainen ihminenkin kirjoittaa omaa historiaansa. Siihen toteamukseen päädyin lukiessani Perniönseudun Lehden yleisönosaston kirjoitusta ”Talvisota kansakunnan historiassa”.
Kirjoja ja kirjatietoa arvostavana olen säilyttänyt koulukirjojani tähän päivään saakka, ja vaikken 60-luvun kouluopetuksesta mitään varmaa muistakaan, niin kirjat puhuvat puolestaan. En 50-luvun opetuksesta tiedä, siihen aikaan olin liian nuori koululainen, mutta 60-luvulla lukioaikanani omissa historiankirjoissani sortovuodet, Suomen irtautuminen Venäjästä ja vähittäinen itsenäistyminen on varsin tarkkaan alleviivattua tekstiä. Salme Vehvilän Suomen historia -kirjassa on jopa oma jaksonsa nimellä ”Vapaussota – kansalaissota”. Sitä jaksoa en ole alleviivannut, ilmeisesti se kohta on tunneillakin hypätty yli – onneksi! Mitä sellaisen vatvominen olisi hyödyttänyt? Talvisota ja jatkosota ovat nekin saaneet kirjassa laajan käsittelyn, ja myös alleviivaukset, joten oppitunneillakin niitä on varmaan tarkasti selvitelty. Mitä asiasta silloin opin, en tiedä, mutta tuskin sota-ajalla ”mässäily” tuo rauhaa tai lisää kansojen välistä ymmärrystä.
Mistä on peräisin tieto, että tuon ajan historiankirjojen sisältö hyväksyttiin suomalais-venäläisessä komissiossa, en tiedä, mutta minun kirjoissani kyllä lukee: Kouluhallituksen hyväksymä elokuun 17. päivänä 1960, ja lisäksi, Norden-yhdistyksen historialautakuntien tarkastama. Kaiken lisäksi Suomen osuutta talvi- ja jatkosodassa käsitellään erittäin myönteiseen sävyyn ja todetaan NL:n hyökänneen Suomeen, tiukkaan asia tiivistettynä. Kovin myötämielinen se komissio siis on ollut suomalaisia kohtaan. Hiljattain nähdyn ajankohtaisohjelman perusteella tuntuu pikemminkin siltä, että komissio säänteli sitä, mitä Neuvostoliiton historiankirjoissa sai kirjoittaa talvisodasta, koska vasta nyt v. 2009 on Venäjällä julkaistu kirja siitä, mitä tuona aikana todella tapahtui ja miksi.
Mietityttämään jäi myös 80-luvun yhteydessä esitetty lausuma, jonka mukaan Euroopan yhteisöön liittyminen aukaisi Suomelle tien ”todelliseen vapauteen ja itsenäisyyteen”. Minusta se tie sulkeutuikin saman tien, ei NL sentään puuttunut kurkkujen muotoon, mansikoiden kokoon tai susien ja karhujen metsästyslupiin,
ei säätänyt kaikenmaailman direktiivejä, jotka ovat vaikeuttaneet perniöläistenkin maanviljelijöiden työtä. Muistetaanpa vaikka sokerin tuotannon supistaminen, jotta
ranskalaiset maanviljelijät voivat lisätä tuotantomääriään, kuten TV-ohjelmasta pian saimme nähdä. Ranska ja Saksa, EU:n suuret jäsenmaat, meidän asioistamme nykyään päättävät.Maksamme ”rikkaana” maana valtavia rahasummia EU:lle ja saamme roposia takaisin. Elätämme uskomatonta joukkoa kallispalkkaisia virkamiehiä ja lukemattomia tulkkeja! Rekkakuormallisia papereita rahdataan Brysselin ja Strassbourgin väliä, kun ei päästä sopimukseen, missä kokouksia pitäisi järjestää! Kovin suhteellista on siis Suomen vapaus ja itsenäisyys 2000-luvullakin!
Nyt kun vienti ei vedä Eurooppaan, niin onneksi se sentään alkaa vähitellen vetää Venäjälle, kuten YYA-sopimuksen aikaan, kun NL:ään kelpasi lähes kaikki se, mitä eivät Euroopan maat kelpuuttaneet! Mitä ihmeen kestämistä suomalaisilla on ollut NL:n kaatumiseen asti, kun YYA-sopimukseen perustuva vienti takasi lähes täystyöllisyyden Suomessa!
Eniten minussa kyllä herätti ihmetystä maininta veteraanijärjestöjen ja lottien julkisesta esiinmarssista, joka kirjoituksen mukaan tapahtui v. 1985, tai toteamus,
että Suomen valtakunnan suhtautuminen sodan veteraanien järjestöihin muuttui merkittävästi vasta v. 1989. Mihin nämä tiedot perustuvat? Minulla on asiasta varsin omakohtaista tietoa, ehkä myös hieman toisenlainen käsitys, vaikken sotaveteraani olekaan, olenpahan kuitenkin sotaveteraanin tytär.
Maaliskuun 6. päivänä v. 1964 Rintamamiesten Asunto- ja Huoltoliitto ry:n uudeksi nimeksi tuli Suomen sotaveteraaniliitto ry. Jo maaliskuun 8. – 15. p:nä v. 1968 vietettiin ensimmäisen kerran valtakunnallista sotaveteraaniviikkoa. Liiton suosituksesta järjestettiin Turussakin viikkoon liittyvä kirkkojuhla, joka pidettiin Turun tuomiokirkossa. Tapahtuma veti paikalle n. 400 veteraania puolisoineen, eli kirkko oli varsin täynnä – tuskin tapahtuma jäi ainakaan turkulaisilta huomaamatta!
Turun yhdistyksen lipun vihki itse arkkipiispa Martti Simojoki, joka piti tehtävää kunnia-asiana. Syyskuun 7. päivänä v. 1969 koettiin veteraanien marssi ja suurkokous, joka järjestettiin Helsingin Messuhallissa, johon mm. Turusta osallistui useita bussilastillisia veteraaneja. Tuskin ainoat lähtijät olivat Turusta!
Kesäkuun 17. päivänä 1973 sotaveteraanit kokoontuivat viettämään kesäjuhlaa Perniössä. Jos tapahtumaa ei Perniössä noteerattu, se tuskin on sotaveteraanien vika!
Sotiemme 30-vuotismuistoksi Helsingissä järjestettyyn suurjuhlaan syyskuussa
v. 1975 osallistui n. 22 000 miesveteraania, ja huomatkaa, myös satakunta naisveteraania. Senaatintorin kenttähartaudesta veteraanit marssivat Olympiastadionille. Väkeä oli saapunut paikalle yli 400 linja-autolla!
Tuskin kovin näkymätön tapahtuma sekään! Eli 60-luvulta lähtien maamme sotaveteraanien toiminta on ollut sekä näkyvää että kuuluvaa. Valtiovallan toimesta on luotu monenlaisia tukitoimia, asumispalveluja, sairaanhoitoa ja kuntoutusta. Eri asia on, ovatko sotaveteraanit saaneet muulta kansalta ansaitsemaansa arvostusta.

Sirpa Virtanen
sotaveteraanin tytär

Pimeässä liikkuu tontut ja varkaat, mutta nyt on liikkunut vain varkaat. Meidän autokatoksessa oli metallinen koristelintuhäkki, jonka sisällä oli led-valot. Viime lauantaina kello 18-22 välisenä aikana, joku on käynyt varastamassa ne. Häkki on viety ja valojen johto repäisty poikki. Perjantaiyön aikana  oli myös ilmestynyt tyhjä kaljapullo pihallemme.
Jos joku haluaa tuoda meille tyhjiä ja ehjiä pulloja, niin olen siitä vain iloinen, mutta autokatoksen valoista en ole, koska niistä on ollut paljon hyötyä. Oli niin mukavaa kun siellä oli valo mennen tullen.
Sanotaan ettei ihmiset käy toistensa luona, meillä on nyt käyty, mutta nämä kaksi vierailua olisi voinut jättää väliin. Molempien tapahtumien ajankohtana olimme kotona.
Jos kuitenkin kyseessä on ollut tonttu, niin tuo häkki takaisin, valot saat pitää ja hakea lopun johdon ja muuntajan itsellesi.

Maritta Tammi Aaljoentieltä

Odotan mielenkiinnolla, miten meidän jätehuoltomme Särkisalon Petun saaressa paranee muutaman vuoden kuluttua. Muutos perustuu Salon kaupunginvaltuuston taannoisen päätökseen  kaupungin alueen käytäntöjen yhtenäistämiseksi. Mutta mitä ovat uudistuksen hyödyt kannaltamme?

Jätehuolto Petun saaressa toimii tällä hetkellä suorastaan loistavasti. Saaren kaikkiaan 150 taloutta, joista seitsemän virallisesti vakituista ja saman verran epävirallisesti vakituista tuovat kotitalousjätteensä lossinrannan tuntumassa oleviin keruuastioihin. Saaren kaikista kolkista kuljetaan lossille ja jätteet kulkevat kunkin mukana. Jätteitä tuodaan silloin kun tarve vaatii. Jätesäiliöiden ympäristö on siisti, eikä jätteiden heittämistä maastoon esiinny. Rouskiksen kilpailuttama yrittäjä tyhjentää säiliöt riittävän usein. Niin mökkiläisten kuin vakituisten talouksienkin jätteenhoitomaksut ovat kohtuullisia.

Entä miten homma toimii kahden vuoden kuluttua? Onko jokaisen talouden laitettava portin pieleen  jäteastia, jonka jäteauto sopimuksen mukaan käy tyhjentämässä – oli tavaraa enemmän tai vähemmän. Kaikkiin mökkitalouksiin suurilla autoilla ei ole asiaa, joten jonnekin muualle astiat on toimitettava – mutta kenen maalle. Tulisiko pistoteiden postilaatikkorivistöjen rinnalle sama määrä jätesäiliöitä? Jos saarella käy monta jäteyrittäjää, niin onko jokaisella sitten omat keruusäiliönsä. Entä missä ne olisivat? Jyrättäisiinkö mökkiteitämme raskaalla kalustolla myös kelirikkoaikaan? Minkälaisella varoitusajalla tiet on aurattava kerääjille? Jos uudessa järjestelmässä olisi saavutettavissa sopimuksenvaraisesti yhtenäinen käytäntö, niin kuka sellaista ryhtyisi puuhaamaan?
Onko lukoilla estettävä vapaamatkustajat? Onko luultavaa, että sopimuksen ulkopuolelle jättäytyvät kävisivät viemässä jätteensä kauaksi sellaiseen suuntaan, mihin muutoin ei ole asiaa. Kuka korjaa maastosta jätteet?

Jätehuollon uudistuksella on varmaan myönteisiä puolia. Niistä ei täällä Petussa tunnuta oltavan perillä tai vakuuttuneita, kun porukoissa pohditaan mitä tapahtuu parin vuoden kuluttua. Joku tosin  arvelee pääsevänsä vähemmillä kustannuksilla ja joku mökkiläinen kuljettavansa jätteensä mukanaan kotiin. Eriäviä näkemyksiä ei ole kuulunut siitä etteikö nykyinen systeemi olisi vaivaton ja toimiva. Ja kukaan ei toivo sitä, että jäteautot ryhtyisivät kiireissään ajamaan rallia idyllisillä mökkiteillämme.

Heikki Liede
Petun vakituinen asukas
Jokainen aikakausi kirjoittaa oman historiansa, siitäkin huolimatta että historialliset tapahtumat eli lähteet ovat samanlaiset. Viisikymmenluvulla koulunsa käyneet muistanevat historian päättyneen ensimmäiseen maailmansotaan.  Suomen sisällissodan vaikeista ajoista ei puhuttu ja talvisodasta vaiettiin, liian lähellä ajallisesti kun oli. Takana olivat tuoreessa muistissa vaaran vuodet, Herra Kuusinen ja YYA-sopimuksen solmiminen entisen vihollisen Neuvostoliiton kanssa.
Kuusikymmentäluku oli jo kokenut Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja vuosikymmenen lopulla Akselin ja Elinan tarina oli puhutellut suomalaista elokuvan ystävää. Suomen kansalliselle loppuarvioinnille ainekset talvisodan loppuanalyysiin olivat valmiit, mutta aika ei ollut valmis kansalliseen keskusteluun. Maamme nuorisoa kiinnostivat kansainväliset kysymykset rock-musiikista vietnamin sotaan ja Tsekkoslovakian miehityksestäkin oltiin monta mieltä.
Seuraava vuosikymmen oli uuden vasemmistolaisuuden aikakautta. Nuorison vallankumous oli alkanut Vanhan valtauksella. Ajalle oli tyypillistä Neuvostoliitolle myönteiset kannanotot rauhasta, ystävyydestä ja solidaarisuudesta. Perniöläiset tuskin tietävät, että tuon ajan historiankirjojen sisältö hyväksyttiin suomalais-venäläisessä komissiossa!  Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että neuvostoliittolaiset sanelivat meille, mitä Suomen historiasta saa kirjoittaa ja mitä ei saa.  Eri asia kokonaan oli se, mitä historian opettajat opettivat esimerkiksi Talvisodan tapahtumista.
Kahdeksankymmentäluku ja Mihail Gorbatshovin ilmoitus suomalaisille, että he ovat vapaat ilamisemaan omat liittymishalunsa Euroopan yhteisöön koettiin varmaan ulkopoliittisessa johdossa ihmeenä. Tämähän tarkoitti sitä, että Suomi itsenäisenä valtiona päätti omista asioistaan ilman YYA-sopimuksen Suomelle asettamia vaatimuksia. Tie todelliseen vapauteen ja itsenäisyyteen oli avautunut.
Miksi veteraanijärjestöjen ja lottien esiinmarssi julkisesti alkaa vuonna 1985, on varmaankin selitettävissä omaa aikaansa kuvaavissa olosuhteissa. Suomen kansalla oli mahdollisuus ensimmäisen kerran vapaasti arvioida Talvisodan merkitystä kansalliselle olemassaololle.
Euroopan muurit murtuivat samanaikaisesti vuonna 1989 ja Suomen valtakunnan suhtautuminen sodan veteraanien järjestöihin muuttui merkittävästi. Sotaveteraanien ja lottien edustajat siirtyivät kansan keskuuteen kertoen karusti olemassaolollaan sodan todellisuudesta.  Viime aikojen elokuvat, mm. Rukajärven tie, ovat omalta osaltaan lisänneet suomalaisten nuorten kiinnostusta lähimenneisyyden tapahtumista. Talvisota ja jatkosota elävät uutta renessanssia koko kansan keskuudessa.
Veteraanisukupolvi, sodan käyneet naiset ja miehet, valitti pitkään että virallinen Suomi ei riittävästi arvostanut sen panosta.  Sotiemme veteraanien kritiikki on aiheellista, sillä vasta tänään suhtautuminen on muuttunut merkittävästi. Meille suomalaisille on vasta vuosien saatossa valjennut, kuinka tärkeitä talvisodan torjuntavoitot olivat kansakunnan tulevaisuutta ajatellen.  Seitsemänkymmentä vuotta sitten silloin nuoret miehet ja naiset osoittivat koko maailmalle, kuinka kansan yksimielisyys, päättäväisyys ja usko suomalaiseen yhteiskuntaan tuottivat tulosta murskaavaakin ylivoimaa vastaan. Tämä talvisodan henkenä tunnettu voima auttoi meitä suomalaisia kestämään jatkosodan ja sodan jälkeiset vaaran vuodet aina Neuvostoliiton kaatumiseen asti.
Tämän päivän Suomi osoittaa kunnioitustaan talvisodan nuorille, jotka tänään ovat harmaapäisiä. Jokainen aikakausi kirjoittaa historiansa omista lähtökohdistaan. Tärkeintä varmaan on se, että hyökkääjät ovat edelleen Venäjällä ja me olemme täällä itsenäisessä Suomessa. Tästä kunnia kuuluu veteraaneillemme.
Antti Allén

K-Supermarket

ksupernetti1

Lue uusin lehti (Lehtiluukku)

133096

Mainoksia

 

Eteläisen Salon paikallislehti


Kiinnostaisiko oma mainoksesi tässä?
Ota yhteyttä!

Vastuullista journalismia

Kirjoittajavieras

Uusin lukijan kuva

  • Enkelipilvi asemalla
  • Kuvaus: Anni Hietanen kuvasi enkelin taivaalla Perniön asemalla elokuun viimeisenä päivänä.

Perniönseudun Lehti Oy | Lupajantie 1 | 25500 Perniö | (02) 735 2300 ilmoitukset ja tilaukset | (02) 735 2301, (02) 735 2302 toimitus | fax. (02) 735 2284

Tämä julkaisu on suojattu tekijänoikeuslailla. Tekijänoikeuslain nojalla kopiointi muuhun kuin yksityiseen käyttöön edellyttää oikeudenhaltijan luvan.
Tekijänoikeusjärjestö Kopiosto myöntää julkaisujen valokopiointiin ja skannaamiseen lupia oppilaitoksille, yrityksille ja muille yhteisöille.
Tarkista onko organisaatiollanne voimassaoleva kopiointilupa. Lisätietoja luvista ja niiden sisällöstä antaa Kopiosto ry www.kopiosto.fi.

Sivuston toteutus: Arttu Arojoki

rss20