Nykyään puhutaan paljon koulukiusaamisesta, mutta kyllä jotkut aikuisetkin kiusaamisen taidon osaavat. Usein kiusaamisvimma, toisen omaisuuteen kohdistuvat ilkivallanteot, kotirauhan häirintä ja muu häiriköinti tuntuu olevan pakkomielteistä oikeassa olemisen tarvetta, ilman mitään todellista tietoa tai edes todellisen tiedon hankkimishalua. Rikotaan kotirauhaa, levitetään kylillä perätöntä tietoa, kaikenlaisia valheita naapurista, koska 'minä kyllä tiedän ja olen oikeassa', vaikka kaikki perustuisi omiin olettamuksiin tai joltain muulta saatuun mutu-tietoon tai arvailuun. Vaikka oikeaa tietoa olisi tarjolla, sitä ei haluta kuulla.

Sellaisella käytöksellä naapurisopu on iäksi mennyttä. Siitä kärsivät myös muu ympäristö sekä kiusaajien lapset, jotka tietysti olettavat vanhempiensa olevan oikeassa ja saattavat vanhempiensa puheiden tai tekojen vuoksi joutua kiusatuiksi tai myös usein omaksuvat vanhempiensa toimintatavat. Vanhemmilta opittu asenne näkyy sitten muiden kohtelussa. Valitettavaa mutta totta.

Menneen maailman kylillä kierrelleet juoruakat ovat kevyttä kamaa nykyisten, hyvin usein myös kypsään ikään ehtineiden miespuolisten kiusantekijöiden, ilkivallantekijöiden ja perätöntä tietoa levittävien häiriköiden rinnalla.
Muistan ajan, olisiko ollut vielä 1970-80-luvuilla, jolloin jostain henkilöstä tai hänen toimistaan perättömien tietojen levittäjä tai muu kiusantekijä joutui sanomalehti-ilmoituksella julkisesti perumaan puheensa ja pyytämään tekoaan anteeksi loukkaamaltaan henkilöltä.

Tällaisen rangaistuksen käyttöönotto olisi paikallaan nykyäänkin, koska muu henkilökohtainen anteeksipyyntö tuntuu olevan joiltakin, varsinkin aikuisilta kiusantekijöiltä ja häiriköiltä liikaa vaadittu.
Tuo rangaistus olisi lievempi versio muinaisesta jalkapuu-häpeästä.
Eikä siihen tarvittaisi kalliita oikeudenkäyntejä, koska häiriköt kuitenkin todennäköisesti valitsisivat tuon perumisilmoituksen ankarammilta ja kalliimmilta seurauksilta välttyäkseen.

Nähty ja koettu